Peliriippuvuus

Peliriippuvuus on riippuvuus monien joukossa. Yhteinen tekijä niille on se, että koskaan et voi palata entisen riippuvuuden pariin kohtuukäyttäjänä, ajatellen asian olevan tällä kertaa ihan hallussa. Nimittäin ei se ole.
Ei "ex"-alkoholisti voi ottaa muutamaa saunakaljaa tai juoda kännejä silloin tällöin ilman repsahtamisen riskiä, eikä peliriippuvuudesta toipunut voi pelata silloin tällöin.
Ja jos ex-riippuvainen salaa toimintansa läheisiltään niin kyllä se silloin ongelma on edelleen.

Tästä aiheesta sain taas muistutuksen kun armas mieheni pitkällisen tenttaamisen jälkeen kertoi pelaavansa taas silloin tällöin. Salaa minulta-tietenkin.
Tietenkin hän vähätteli asiaa, pelaamista varten otetut lainat lyhenevät, lainarahalla ei ole tällä kertaa pelattu ja rahat riittävät pelaamisen lisäksi muuhun elämiseen. Hänen mukaansa.
Tarkempi tutkiskelu kuitenkin osoitte, että eihän ne rahat oikeasti riitä, nytkin tulevasta tilistä käteen on jäämässä pakollisten menojen, laskujen ja muiden jälkeen puhdas 0 euroa. Ja silti on pakko tehdä jokaviikkoinen lotto ja jokeri.

Helvetti sanon minä. Mies ei ole ikinä elämässään hakenut sen kummempaa apua pelaamiseen, vaan on kuvitellut ja itselleen uskotellut, että saa asian hoidettua aivan itse, ilman apua.
Ehkä hän on entisessä elämässään saanut silloiset kumppaninsakin näin uskomaan, jos nyt edes asiasta on sen kummemmin keskusteltu, mutta minun kanssani tämä ei vetele.
Hän saa luvan hakea oikeaa apua. Ei minun kanssa keskustelusta ole mitään hyötyä, sillä sanon minä mitä tahansa, niin eihän hän sitä usko eikä vakavasti ota, koska minä suhtaudun tietenkin tunteella tähän asiaan.
Kyse on kuitenkin hänen elämänsä lisäksi meidän elämästämme. Meidän tulevaisuudestamme. Meidän lainoistamme.

En tiedä kuinka kauan jaksan vahtia, mihin hän rahansa laittaa ja toisaalta, onko se nyt minun tehtäväni aikuista ihmistä vahtiakaan?
Jotenkin on niin ristiriitainen olo, toisaalta suhteen pitäisi perustua luottamukselle ja mies on sen jo muutaman kerran pettänyt. Järki sanoo että niin se tekee jatkossakin. Ja varmasti tekeekin. Mutta kannattaako sitä nyt sen takia suhdetta roskiin heittää?
Kun ei kyse kuitenkaan mistään pettämisestä ole. Nimittäin sitä minä en sulattaisi ja onneksi ei tarvitsekaan.

Kun mies sairastaa

Kun mies sairastaa, koko maailman pitäisi pysähtyä.
Meillä on viimeisen viikon sisällä sairastaneet kaikki; minä, lapsi ja mies.
Ja voi luoja, kuinka tuo mies sitten poteekin. Kun kuumetta on 37,2 hän tekee lähestulkoon kuolemaan eikä todellakaan hiljaista sellaista, vaan siitä kuulevat varmasti kaikki kynnelle kykenevät, jotka eivät tajua paikalta paeta.
Mies voihkii, huokailee, huohottaa ja puhisee. Manaa ja valittaa. Mittaa kuumeen tunnin välein ja muistaa infota kaikista mahdollista muutoksista ruumiintoiminnoissa ulosteen väristä ja koostumuksesta lähtien.
Mieleeni tulee Salatut Elämät-sarjan jakso, jossa Lasse sairasti ja Paula avautui asiasta blogissaan, kuten nyt minäkin. Paitsi että meillä taitaa olla vielä pahempaa.

Mies tunkee poskeaan poskeani vasten, jotta voisin todeta kuinka kuuma hän on, hän vaatii jatkuvaa huomiota, voivottelua, silitystä ja paijailua.
Samaan aikaan sairastaa myös lapsi.
Ja mitä hän tekee?
Nauttii siitä, että saa olla keskellä viikkoa vanhempiensa kanssa kotona, leikkiä ja peuhata, kiipeillä, riehua ja syödä mitä nyt sattuu kurkusta alas menemään. Yhtään valituksen sanaa en ole kuullut.

Eilen illalla ärsyynnyin miehen jatkuvaan ininään ja sanoin, että hänen pitäisi ottaa sairastamisessa mallia lapseltamme, joka tyynesti kärsii ja mukautuu tilanteeseen tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.
Olen myös ilmoittanut että hoivaviettini ja empatiani saisi "heräämään" (miestä kohtaan siis) paljon paremmin sillä, että lopettaisi suurimman valittamisen ja kärsisi taudin kuin mies.

Onneksi tiedän, että tämän asian kanssa en ole yksin. Ympäri maailmaa tuhannet ja taas tuhannet (ainakin lähipiiriotannan perusteella) naiset joutuvat kärsimään miehensä sairastumisesta. Ratkaisuksi asiaan ehdottaisinkin sairastuneille miehille perustettavaa yksikköä, jonne valitukseen kyllästyneet tyttöystävät, avovaimot ja vaimot voisivat puolisonsa raahata hoitoon kunnes flunssa, vatsatauti, etc on hellittänyt. Siellä miehet voisivat estoitta valittaa ja vertailla että kehen koskee eniten ja minkälaista se uloste milläkin vessareissulla on ollut. Ja valitusta kuuntelemassa ja miehiä paijaamassa olisi siihen tottuneita ja turtuneita ihmisiä jotka olisi nimenomaan palkattu vain ja ainoastaan sitä tehtävää varten. Siellä voisivat lapsettomat naiset (ja miksei myös miehet) joilla on ylikorostunut hoivavietti, käyttää sitä hyväkseen ja ansaita elantonsa.

Sanoista tekoihin

Viime viikko oli vähintäänkin mielenkiintoinen.
Oma parisuhde tuntui tökkivän yhtä pahasti kuin "Suomen kattavin 3g verkko".
Päässä pyörivät ajatukset siitä, että haluanko ja pystynkö elämään tässä suhteessa loppuelämäni, kun toinen tuntuu koko olemuksellaan ärsyttävän minua kaikin mahdollisin-ja mahdottominkin tavoin ja tuntuu siltä ettei mikään ole hyvin.
Sitten ystäväni oli riidellyt miehensä kanssa ja istuimme aamun tunneille asti vatvomassa asioita maan ja taivaan väliltä ja jaellen vinkkejä toisillemme.
Seuraavana päivänä olikin sitten minun vuoroni ottaa miehen kanssa kunnolla yhteen ja lopulta ajauduin huutamaan lähes kurkku suorana siitä, että eihän me jumalauta nykyään edes keskustella mistään muusta kuin päivän säästä(hieman kärjistettynä) ja että miten jumalauta sellaisen ihmisen kanssa voi edes keskustella, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä.
Tämä purkaus kuitenkin toi jotakin hyvääkin, sillä pitkästä aikaa kyseisenä iltana tv jäi sivurooliin ja aikamme kinattuamme saimme ihan järkevää keskusteluakin aikaan ja puitua asioita, jotka ovat vaivanneet pidemmän aikaan (lue, minä puhuin, mies kuunteli) ja sovimme myös että jatkossa voisi olla hyvä että oikeasti viikottain olisi hetkiä, kahdenkeskisiä sellaisia, jolloin keskittyisimme tv:n sijaan toisiimme, keskustelemaan, etc.

Sitten kun vielä siirryttäisiin puheiden tasolta tekoihin, vietettäisiin edes yksi ilta viikossa ihan kahdestaan, ilman taustalla, tai siis päätähtenä olevaa telkkaria. Parisuhde vaatii työtä ja tuntuu että arjen kiireen keskellä sitä pitää toista liikaa itsestäänselvyytenä ja omien tunteidensa kaatopaikkana.
Se, että tiedostan asian ja haluan tämän toimivan ei vain valitettavasti takaa sitä, että homma sujuu niin. Ja ikävä kyllä syyllinen löytyy ihan peiliin, tai muuhun heijastavaan pintaan katsomalla.
Tahtoisinkin tietää, että kuinka te muut hoidatte parisuhdettanne? Kuinka pidätte liekin yllä, ettekä kangistu tiettyihin kaavoihin?

Kun en pysty

En vieläkään ole kyennyt kirjoittamaan miehelleni sitä saakutin kirjettä. Ja hiljaiselo makuuhuoneen puolella vain jatkuu ja jatkuu. Jotenkin tuntuu, että kirje vain loukkaisi häntä ja se keskustelu sen jälkeen olisi kaikkea muuta kuin rakentavaa.
Tyydyn siis makaamaan sängyssä selälläni, kattoa tuijottaen ja pyöritellen asioita päässäni.
Mietin, eikö mies enää oikeasti halua minua, onko hän vai niin "haluton", vai mikä on vikana. Ei tämä herranjumala enää normaalia ole, eikä oikein parisuhdekaan.
On aivan sama miten pukeudun, on aivan sama mitä sanon, teen tai olen tekemättä. Tulos on silti sama. Tai no, sitä en ole kokeillut että suoraan sanoisin vain että voitasko nyt v..ttu vaan p..na koska se kuulostaa jotenkin niin-kylmältä. Ja toisaalta toiveissa olisi se, että ensin olisi jonkin sortin esileikkiä ennen itse asiaan menoa. Muuten ei hommasta tule omalta puolelta mitään.

Kolmas pyörä

Jotakin kautta päädyin seuraavaan blogiin http://salatturakkaus.blogspot.com/ ja jäin kerrasta koukkuun, luin koko blogin läpi työpäivän aikana, tosin kommentteja en jaksanut alkaa lukemaan, kun olivat niin ala-arvoisi vissiin suurimmaksi osaksi.
Miksi, oi miksi olin ahne ja luin sen kerralla läpi, huomiseksi ei jäänyt mitään. Toivottavasti kirjoittaja päivittää blogiaan piakkoin, sillä jäin uteliaana odottamaan lisää..ja lisää ja lisää..
ja toivon, että tuo tarina saa onnellisen lopun. Tyttö saa prinssinsä ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka.
Skeptikkona minäkin kyllä ensin ajattelin, että niinpä niin, pesän perässähän tuo mies on ja toisaalta huvitti se vakuuttelu että jos mies sen perässä vain olisi, niin miksi riskeeraisi kaiken vain sen vuoksi, jos ei rakastaisi tosissaan. Nimittäin tosiasiahan on, että helvetin moni mies ja nainen riskeeraa päivittäin suhteensa, oli se sitten toimiva tai ei, pelkästään fyysisten halujen vuoksi. Mutta myös muista syistä.

Toisaalta olen itsekin joskus ollut vastaavassa asemassa, joten ymmärrän kyllä molemmat puolet, tai sanoisinko, oikeastaan lähes kaikki puolet asiasta.

Parisuhdekeskustelu kirjeitse

Päätin kirjoittaa miehelle kirjeen, jossa kerron miltä minusta tuntuu kun makkarissa ei ole "elämää".
Kirjeen siitä syystä, että jos otan asian puheeksi, tiedän hänen suuttuvan jo puolesta lauseesta vaikka kuinka koittaisin esittää asian syyttelemättä, musta tuntuu-muodossa, rauhallisesti keskustellen. Häneltä kuin ei tarvitse kysyä muuta kuin että mitä sä teet, niin kokee senkin jo pahimmillaan syyttelynä.

Nyt vain ongelmana on se, että mitä kaikkea siihen kirjoitan. Kirjoitanko aivan kaiken, vai vain pelkistetysti muutamalla lauseella?

PS. Olisi erittäin mukavaa, että te jotka käytte täällä blogiani lukemassa, jättäisitte itsestänne pienen merkin kommentin muodossa=)

Patoutunutta turhautumista

Olen turhautunut seksuaalisesti.
Kuten edellisestä kirjoituksestani käy ilmi, meillä ei peittoa heiluteta kuin kerran tai parhaassa tapauksessa kaksi. Siis ihan helvetin harvoin. Minun yksinasuva, sinkkuna viihtyvä äitinikin saa useammin miestä (älkäälä vain kysykö mistä ihmeestä minä sen tiedän).
Joko mies on väsynyt tai nälkäinen (tai tehtävälistalla on jotain muuta tärkeämpää).
Viimeaikaiset seikkailut makuuhuoneen puolella ovat rajoittuneet niihin harvoihin kertoihin, kun mies on keskellä yötä alkanut "lämmittelemään" minua-siis unissaan. Ja koska muuten ei tunnu heruvan, niin olinpa minä kuinka väsynyt tahansa, niin silloinhan sitä on otettava kun annetaan.

Tällä viikolla päätin, että tilanne saa luva muuttua enkä enää suostu keskellä yötä siihen että minut herätetään siksi kun mies kerrankin haluaa-edelleenkin siis unissaan (tai niin, kyllähän hän aina jossain vaiheessa havahtuu siihen mitä on tekemässä).
Ajoitukseni oli loistava. Muutama yö sitten heräsin miehen yrityksiin. Päätin jatkaa uniani ja leikkiä nukkuvaa vaikka se alkuun tuottikin hieman hankaluuksia.
Onnistuin kuitenkin ja lopulta mies luovutti.
Seuraavana päivänä sain "kuulla asiasta". Mies totesi, että "vähän vitutti kun et herännyt", olisi tehnyt mieli sanoa että kuule, mua vituttaa lähes joka päivä kun jään ilman. Tyydyin toteamaan puolihuumorilla että niin, on se kiva kun mies haluaa minua enää vain unissaan.-Syvä hiljaisuus, no comments.

Seuraavana yönä sama toistui, mutta taktiikkani vaihtui. Käänsin kylkeä, tönsin sitkeän miehen pois kimpustani ja ärähdin, että antaisi olla.
Seuraavana päivänä mies kyselee että muistanko edellisen yön. Tiuskaisin muistavani.
Mies ihmetteli äänensävyäni ja lopulta totesin saman kuin edellisellä keskustelukerralla, että mies haluaa minua enää ainoastaan öisin. Vastaukseksi sain että eihän se nyt pidä paikkaansa.
Eipä.
Minä en jumalauta edes muista, että milloin olisimme viimeksi harrastaneet seksiä niin, että se ei olisi tapahtunut kesken unien. Lapsiperheessä toki aikakin on aina hieman kortilla, mutta kun kyse ei ole siitäkään. Lapsi kuitenkin on joka 4 viikonloppu hoidossa perjantai-illasta sunnuntai päivään ja niinäkään viikonloppuina ei ole luoja ties kuinka pitkään aikaan tapahtunut mitään sen saralla.

Olen niin kyllästynyt torjutuksi tulemiseen enkä halua enää latistaa itsetuntoani enempää, että  enää en jaksa edes kovin usein yrittää miehen lähestymistä.
Aina tuntuu olevan huono hetki, joko väsyttää tai on nälkä. Lähelläni tulee kuuma, päällä/sivulla en voi maata koska painan (ja olen siis normaalipainoinen, toim.huom! vaikka voihan sitä silti "painaa") kosketus kutittaa/tuntuu epämiellyttävältä (ja kun kysyn että miten sitten voin koskettaa niin että se ei kutita, mies suuttuu), etc.
Muutamia kuukausia sitten jopa ihan keskustelimme asiasta ja kerroinkin että en jaksa edes yrittää, kun koen tulevani jatkuvasti torjutuksi. Mies vain tuumasi että häntä asia ei ole edes haitannut ja koitti kaikin keinoin lopettaa keskustelumme parisuhteemme tilasta tivaamalla että joko mennään syömään.

Miten tälläiseen tilanteeseen voi saada muutoksen? Vai onko asiaan vain sopeuduttava?
Minulle kyseessä on kuitenkin tietyllä tapaa iso asia ja pidemmän päälle omaan apuun turvautuminen turhauttaa kun parisuhteessa kuitenkin ollaan (mies ei ole sanojensa mukaan ikinä parisuhteessa joutunut/halunnut itse itseään hoidella)
Tämä kuitenkin on yksi iso syy huonoon mielialaani, joka tulee myös sitten mieheen purettua.