Peliriippuvuus

Peliriippuvuus on riippuvuus monien joukossa. Yhteinen tekijä niille on se, että koskaan et voi palata entisen riippuvuuden pariin kohtuukäyttäjänä, ajatellen asian olevan tällä kertaa ihan hallussa. Nimittäin ei se ole.
Ei "ex"-alkoholisti voi ottaa muutamaa saunakaljaa tai juoda kännejä silloin tällöin ilman repsahtamisen riskiä, eikä peliriippuvuudesta toipunut voi pelata silloin tällöin.
Ja jos ex-riippuvainen salaa toimintansa läheisiltään niin kyllä se silloin ongelma on edelleen.

Tästä aiheesta sain taas muistutuksen kun armas mieheni pitkällisen tenttaamisen jälkeen kertoi pelaavansa taas silloin tällöin. Salaa minulta-tietenkin.
Tietenkin hän vähätteli asiaa, pelaamista varten otetut lainat lyhenevät, lainarahalla ei ole tällä kertaa pelattu ja rahat riittävät pelaamisen lisäksi muuhun elämiseen. Hänen mukaansa.
Tarkempi tutkiskelu kuitenkin osoitte, että eihän ne rahat oikeasti riitä, nytkin tulevasta tilistä käteen on jäämässä pakollisten menojen, laskujen ja muiden jälkeen puhdas 0 euroa. Ja silti on pakko tehdä jokaviikkoinen lotto ja jokeri.

Helvetti sanon minä. Mies ei ole ikinä elämässään hakenut sen kummempaa apua pelaamiseen, vaan on kuvitellut ja itselleen uskotellut, että saa asian hoidettua aivan itse, ilman apua.
Ehkä hän on entisessä elämässään saanut silloiset kumppaninsakin näin uskomaan, jos nyt edes asiasta on sen kummemmin keskusteltu, mutta minun kanssani tämä ei vetele.
Hän saa luvan hakea oikeaa apua. Ei minun kanssa keskustelusta ole mitään hyötyä, sillä sanon minä mitä tahansa, niin eihän hän sitä usko eikä vakavasti ota, koska minä suhtaudun tietenkin tunteella tähän asiaan.
Kyse on kuitenkin hänen elämänsä lisäksi meidän elämästämme. Meidän tulevaisuudestamme. Meidän lainoistamme.

En tiedä kuinka kauan jaksan vahtia, mihin hän rahansa laittaa ja toisaalta, onko se nyt minun tehtäväni aikuista ihmistä vahtiakaan?
Jotenkin on niin ristiriitainen olo, toisaalta suhteen pitäisi perustua luottamukselle ja mies on sen jo muutaman kerran pettänyt. Järki sanoo että niin se tekee jatkossakin. Ja varmasti tekeekin. Mutta kannattaako sitä nyt sen takia suhdetta roskiin heittää?
Kun ei kyse kuitenkaan mistään pettämisestä ole. Nimittäin sitä minä en sulattaisi ja onneksi ei tarvitsekaan.

Kun mies sairastaa

Kun mies sairastaa, koko maailman pitäisi pysähtyä.
Meillä on viimeisen viikon sisällä sairastaneet kaikki; minä, lapsi ja mies.
Ja voi luoja, kuinka tuo mies sitten poteekin. Kun kuumetta on 37,2 hän tekee lähestulkoon kuolemaan eikä todellakaan hiljaista sellaista, vaan siitä kuulevat varmasti kaikki kynnelle kykenevät, jotka eivät tajua paikalta paeta.
Mies voihkii, huokailee, huohottaa ja puhisee. Manaa ja valittaa. Mittaa kuumeen tunnin välein ja muistaa infota kaikista mahdollista muutoksista ruumiintoiminnoissa ulosteen väristä ja koostumuksesta lähtien.
Mieleeni tulee Salatut Elämät-sarjan jakso, jossa Lasse sairasti ja Paula avautui asiasta blogissaan, kuten nyt minäkin. Paitsi että meillä taitaa olla vielä pahempaa.

Mies tunkee poskeaan poskeani vasten, jotta voisin todeta kuinka kuuma hän on, hän vaatii jatkuvaa huomiota, voivottelua, silitystä ja paijailua.
Samaan aikaan sairastaa myös lapsi.
Ja mitä hän tekee?
Nauttii siitä, että saa olla keskellä viikkoa vanhempiensa kanssa kotona, leikkiä ja peuhata, kiipeillä, riehua ja syödä mitä nyt sattuu kurkusta alas menemään. Yhtään valituksen sanaa en ole kuullut.

Eilen illalla ärsyynnyin miehen jatkuvaan ininään ja sanoin, että hänen pitäisi ottaa sairastamisessa mallia lapseltamme, joka tyynesti kärsii ja mukautuu tilanteeseen tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.
Olen myös ilmoittanut että hoivaviettini ja empatiani saisi "heräämään" (miestä kohtaan siis) paljon paremmin sillä, että lopettaisi suurimman valittamisen ja kärsisi taudin kuin mies.

Onneksi tiedän, että tämän asian kanssa en ole yksin. Ympäri maailmaa tuhannet ja taas tuhannet (ainakin lähipiiriotannan perusteella) naiset joutuvat kärsimään miehensä sairastumisesta. Ratkaisuksi asiaan ehdottaisinkin sairastuneille miehille perustettavaa yksikköä, jonne valitukseen kyllästyneet tyttöystävät, avovaimot ja vaimot voisivat puolisonsa raahata hoitoon kunnes flunssa, vatsatauti, etc on hellittänyt. Siellä miehet voisivat estoitta valittaa ja vertailla että kehen koskee eniten ja minkälaista se uloste milläkin vessareissulla on ollut. Ja valitusta kuuntelemassa ja miehiä paijaamassa olisi siihen tottuneita ja turtuneita ihmisiä jotka olisi nimenomaan palkattu vain ja ainoastaan sitä tehtävää varten. Siellä voisivat lapsettomat naiset (ja miksei myös miehet) joilla on ylikorostunut hoivavietti, käyttää sitä hyväkseen ja ansaita elantonsa.

Sanoista tekoihin

Viime viikko oli vähintäänkin mielenkiintoinen.
Oma parisuhde tuntui tökkivän yhtä pahasti kuin "Suomen kattavin 3g verkko".
Päässä pyörivät ajatukset siitä, että haluanko ja pystynkö elämään tässä suhteessa loppuelämäni, kun toinen tuntuu koko olemuksellaan ärsyttävän minua kaikin mahdollisin-ja mahdottominkin tavoin ja tuntuu siltä ettei mikään ole hyvin.
Sitten ystäväni oli riidellyt miehensä kanssa ja istuimme aamun tunneille asti vatvomassa asioita maan ja taivaan väliltä ja jaellen vinkkejä toisillemme.
Seuraavana päivänä olikin sitten minun vuoroni ottaa miehen kanssa kunnolla yhteen ja lopulta ajauduin huutamaan lähes kurkku suorana siitä, että eihän me jumalauta nykyään edes keskustella mistään muusta kuin päivän säästä(hieman kärjistettynä) ja että miten jumalauta sellaisen ihmisen kanssa voi edes keskustella, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä.
Tämä purkaus kuitenkin toi jotakin hyvääkin, sillä pitkästä aikaa kyseisenä iltana tv jäi sivurooliin ja aikamme kinattuamme saimme ihan järkevää keskusteluakin aikaan ja puitua asioita, jotka ovat vaivanneet pidemmän aikaan (lue, minä puhuin, mies kuunteli) ja sovimme myös että jatkossa voisi olla hyvä että oikeasti viikottain olisi hetkiä, kahdenkeskisiä sellaisia, jolloin keskittyisimme tv:n sijaan toisiimme, keskustelemaan, etc.

Sitten kun vielä siirryttäisiin puheiden tasolta tekoihin, vietettäisiin edes yksi ilta viikossa ihan kahdestaan, ilman taustalla, tai siis päätähtenä olevaa telkkaria. Parisuhde vaatii työtä ja tuntuu että arjen kiireen keskellä sitä pitää toista liikaa itsestäänselvyytenä ja omien tunteidensa kaatopaikkana.
Se, että tiedostan asian ja haluan tämän toimivan ei vain valitettavasti takaa sitä, että homma sujuu niin. Ja ikävä kyllä syyllinen löytyy ihan peiliin, tai muuhun heijastavaan pintaan katsomalla.
Tahtoisinkin tietää, että kuinka te muut hoidatte parisuhdettanne? Kuinka pidätte liekin yllä, ettekä kangistu tiettyihin kaavoihin?

Kun en pysty

En vieläkään ole kyennyt kirjoittamaan miehelleni sitä saakutin kirjettä. Ja hiljaiselo makuuhuoneen puolella vain jatkuu ja jatkuu. Jotenkin tuntuu, että kirje vain loukkaisi häntä ja se keskustelu sen jälkeen olisi kaikkea muuta kuin rakentavaa.
Tyydyn siis makaamaan sängyssä selälläni, kattoa tuijottaen ja pyöritellen asioita päässäni.
Mietin, eikö mies enää oikeasti halua minua, onko hän vai niin "haluton", vai mikä on vikana. Ei tämä herranjumala enää normaalia ole, eikä oikein parisuhdekaan.
On aivan sama miten pukeudun, on aivan sama mitä sanon, teen tai olen tekemättä. Tulos on silti sama. Tai no, sitä en ole kokeillut että suoraan sanoisin vain että voitasko nyt v..ttu vaan p..na koska se kuulostaa jotenkin niin-kylmältä. Ja toisaalta toiveissa olisi se, että ensin olisi jonkin sortin esileikkiä ennen itse asiaan menoa. Muuten ei hommasta tule omalta puolelta mitään.

Kolmas pyörä

Jotakin kautta päädyin seuraavaan blogiin http://salatturakkaus.blogspot.com/ ja jäin kerrasta koukkuun, luin koko blogin läpi työpäivän aikana, tosin kommentteja en jaksanut alkaa lukemaan, kun olivat niin ala-arvoisi vissiin suurimmaksi osaksi.
Miksi, oi miksi olin ahne ja luin sen kerralla läpi, huomiseksi ei jäänyt mitään. Toivottavasti kirjoittaja päivittää blogiaan piakkoin, sillä jäin uteliaana odottamaan lisää..ja lisää ja lisää..
ja toivon, että tuo tarina saa onnellisen lopun. Tyttö saa prinssinsä ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka.
Skeptikkona minäkin kyllä ensin ajattelin, että niinpä niin, pesän perässähän tuo mies on ja toisaalta huvitti se vakuuttelu että jos mies sen perässä vain olisi, niin miksi riskeeraisi kaiken vain sen vuoksi, jos ei rakastaisi tosissaan. Nimittäin tosiasiahan on, että helvetin moni mies ja nainen riskeeraa päivittäin suhteensa, oli se sitten toimiva tai ei, pelkästään fyysisten halujen vuoksi. Mutta myös muista syistä.

Toisaalta olen itsekin joskus ollut vastaavassa asemassa, joten ymmärrän kyllä molemmat puolet, tai sanoisinko, oikeastaan lähes kaikki puolet asiasta.

Parisuhdekeskustelu kirjeitse

Päätin kirjoittaa miehelle kirjeen, jossa kerron miltä minusta tuntuu kun makkarissa ei ole "elämää".
Kirjeen siitä syystä, että jos otan asian puheeksi, tiedän hänen suuttuvan jo puolesta lauseesta vaikka kuinka koittaisin esittää asian syyttelemättä, musta tuntuu-muodossa, rauhallisesti keskustellen. Häneltä kuin ei tarvitse kysyä muuta kuin että mitä sä teet, niin kokee senkin jo pahimmillaan syyttelynä.

Nyt vain ongelmana on se, että mitä kaikkea siihen kirjoitan. Kirjoitanko aivan kaiken, vai vain pelkistetysti muutamalla lauseella?

PS. Olisi erittäin mukavaa, että te jotka käytte täällä blogiani lukemassa, jättäisitte itsestänne pienen merkin kommentin muodossa=)

Patoutunutta turhautumista

Olen turhautunut seksuaalisesti.
Kuten edellisestä kirjoituksestani käy ilmi, meillä ei peittoa heiluteta kuin kerran tai parhaassa tapauksessa kaksi. Siis ihan helvetin harvoin. Minun yksinasuva, sinkkuna viihtyvä äitinikin saa useammin miestä (älkäälä vain kysykö mistä ihmeestä minä sen tiedän).
Joko mies on väsynyt tai nälkäinen (tai tehtävälistalla on jotain muuta tärkeämpää).
Viimeaikaiset seikkailut makuuhuoneen puolella ovat rajoittuneet niihin harvoihin kertoihin, kun mies on keskellä yötä alkanut "lämmittelemään" minua-siis unissaan. Ja koska muuten ei tunnu heruvan, niin olinpa minä kuinka väsynyt tahansa, niin silloinhan sitä on otettava kun annetaan.

Tällä viikolla päätin, että tilanne saa luva muuttua enkä enää suostu keskellä yötä siihen että minut herätetään siksi kun mies kerrankin haluaa-edelleenkin siis unissaan (tai niin, kyllähän hän aina jossain vaiheessa havahtuu siihen mitä on tekemässä).
Ajoitukseni oli loistava. Muutama yö sitten heräsin miehen yrityksiin. Päätin jatkaa uniani ja leikkiä nukkuvaa vaikka se alkuun tuottikin hieman hankaluuksia.
Onnistuin kuitenkin ja lopulta mies luovutti.
Seuraavana päivänä sain "kuulla asiasta". Mies totesi, että "vähän vitutti kun et herännyt", olisi tehnyt mieli sanoa että kuule, mua vituttaa lähes joka päivä kun jään ilman. Tyydyin toteamaan puolihuumorilla että niin, on se kiva kun mies haluaa minua enää vain unissaan.-Syvä hiljaisuus, no comments.

Seuraavana yönä sama toistui, mutta taktiikkani vaihtui. Käänsin kylkeä, tönsin sitkeän miehen pois kimpustani ja ärähdin, että antaisi olla.
Seuraavana päivänä mies kyselee että muistanko edellisen yön. Tiuskaisin muistavani.
Mies ihmetteli äänensävyäni ja lopulta totesin saman kuin edellisellä keskustelukerralla, että mies haluaa minua enää ainoastaan öisin. Vastaukseksi sain että eihän se nyt pidä paikkaansa.
Eipä.
Minä en jumalauta edes muista, että milloin olisimme viimeksi harrastaneet seksiä niin, että se ei olisi tapahtunut kesken unien. Lapsiperheessä toki aikakin on aina hieman kortilla, mutta kun kyse ei ole siitäkään. Lapsi kuitenkin on joka 4 viikonloppu hoidossa perjantai-illasta sunnuntai päivään ja niinäkään viikonloppuina ei ole luoja ties kuinka pitkään aikaan tapahtunut mitään sen saralla.

Olen niin kyllästynyt torjutuksi tulemiseen enkä halua enää latistaa itsetuntoani enempää, että  enää en jaksa edes kovin usein yrittää miehen lähestymistä.
Aina tuntuu olevan huono hetki, joko väsyttää tai on nälkä. Lähelläni tulee kuuma, päällä/sivulla en voi maata koska painan (ja olen siis normaalipainoinen, toim.huom! vaikka voihan sitä silti "painaa") kosketus kutittaa/tuntuu epämiellyttävältä (ja kun kysyn että miten sitten voin koskettaa niin että se ei kutita, mies suuttuu), etc.
Muutamia kuukausia sitten jopa ihan keskustelimme asiasta ja kerroinkin että en jaksa edes yrittää, kun koen tulevani jatkuvasti torjutuksi. Mies vain tuumasi että häntä asia ei ole edes haitannut ja koitti kaikin keinoin lopettaa keskustelumme parisuhteemme tilasta tivaamalla että joko mennään syömään.

Miten tälläiseen tilanteeseen voi saada muutoksen? Vai onko asiaan vain sopeuduttava?
Minulle kyseessä on kuitenkin tietyllä tapaa iso asia ja pidemmän päälle omaan apuun turvautuminen turhauttaa kun parisuhteessa kuitenkin ollaan (mies ei ole sanojensa mukaan ikinä parisuhteessa joutunut/halunnut itse itseään hoidella)
Tämä kuitenkin on yksi iso syy huonoon mielialaani, joka tulee myös sitten mieheen purettua.

Roolit nurinkurin

Lueskelinpa tuossa tauolla päivän Iltalehteä, jossa oli juttua parisuhteiden yleisistä riidanaiheista ja siitä kuinka asiat voisi käsitellä paremmin, etc.
Juttua lukiessani koin pienoisen järkytyksen, minä käyttäydyn lehden jutun perusteella miehen tavoin, kun taas mieheni on meillä se nainen!
Eräskin esimerkki oli kuin suoraan elämästämme; Nainen tilittää miehelle työpaikkansa huonoa ilmapiiriä, tms ja mies alkaa heti keksimään siihen konkreettisiä parannusehdotuksia, kun nainen vain toivoisi toisen kuuntelevan ja ymmärtävän, sanovan että kaikki kyllä järjestyy. Lopulta nainen suuttuu miehelle, joka ei ymmärrä vaan antaa kokoajan neuvoja. Jotenkin noin se juttu meni.
Meillähän tämä menee siis niin, että mies on se joka asiasta valittaa ja puhuu ja minä perkele en osaa pitää suutani kiinni ja vain ymmärtää, vaan heitän ehdotuksia ehdotusten perään ja liputan työpaikanvaihdoksen puolesta. Jatkossa koitan pitää suuni kiinni.

Miehisyyttäni tukee myös se, että minä olen meistä se, joka on "aikuisviihteen" puolella aktiivisempi, miehelle riittää kerran kaksi kuussa (ihan helvetin harvoin siis).
Mies vetälee mieluummin pizzaa tai suklaata, kuin minua.
Minä taas voin vetää niitä, jos ja kun en muuta saa.
Mies kaipaa läheisyyttä, sanoja, puhumista ja jatkuvaa yhdessäoloa, minä kaipaan hiljaisuutta, omaa rauhaa ja kavereita.

Ja lisäksi, minua ei jaksa hittojakaan kiinnostaa naisten lempivalitusaihe(?) ylhäälle jätetystä vessanpöntönkannesta. Kyllähän mä sen itsekin osaan alas laskea.
Ystäväni totesi tähän kerran, että siinä vaiheessa minustakin löytyy tuo valitusmoodi, kun ensimmäisen kerran istahdan kylmälle posliinille vahingossa.
No eipä löytynyt, sillä se kerta sattui tuossa muutama viikko sitten. Oma moka, mitäs en huomannut asiaa.
Ja jos minä vaatisin laskemaan kannet aina alas, niin kyllähän mieskin joutuisi ne sitten nostamaan ja toisaalta sama riski miehellä on sille kylmälle posliinille istahtaa jos kansi on hänen jäljiltää ylhäällä.
Joten tässä asiassa meillä saa kyllä kukin mennä tyylillään (ja poikalapsen äitinä tuntuu siltä että lapsenkin kannalta on helpompaa jos kannet on valmiiksi ylhäällä, ei pääse sattumaan niin usein vahinkoja kovan hädän keskellä kun ei tarvi kansien kanssa tapella)

Loma alkaa riidalla

Pääsiäinen oli ja meni ja kieltämättä "loma" tuli kyllä tarpeeseen. Ja kyllä, minulla oli ihan omaakin lomaa, sillä lapsi vietiin torstaina tukiperheeseen ja haettiin kotiin launtaina. Mahtavaa.
Pääsiäisen/lapsivapaan vietto ei tosin meillä tietenkään alkanut aivan ongelmitta.
Olin itse kotiutunut töistä hieman normaalia aiemmin ja sovimme että minä käytän koirat ja mies hakee lapsen tarhasta. Edellisenä iltana olin muistuttanut miestä tavaroista, jotka ehdottomasti täytyy ottaa tarhasta mukaan ja kymmenen minuuttia ennen kuin hän oli tarhalla, laitoin vielä tekstarilla varmistuksen menemään "muista tumput" ja muut, mutta tumput ensisijaisesti.

Puoli viiden maissa lapsi ja mies kotiutuvat tarhasta, lapsi yltä päältä kurassa. Mies heilauttaa joitain vaatteita naamani edessä samalla kun riisun lasta, sanoen pesevänsä ne pikapesulla jotta saadaan ne lapselle mukaan. Laitan lapselle ruokaa ja sinkoan pakkaamaan lapsen tavaroita, jotta ruuan jälkeen ehdimme vielä hetken leikkiä ennen lähtöä. Vientiajaksi kun on sovittu n.puoli kuusi. Matka ei onneksi ole pitkä, vain muutama minuutti autolla.
Ulkovaatteita pakatessa kyselen mieheltä, missä ne rukkaset on, jotka pyysi muistamaan. Mies etsii tarhalaukusta, eteisen laatikoista, laatikon takaa, jne, tuloksetta. "En mä nähnyt niitä". Koska mies kuvittelee kyseisiä hanskoja jostain syystä aina kurarukkasiksi(mitä ne eivät todellakaan ole), niin varmistan vielä että kyse on niistä talvirukkasista joita hän aina kurahanskoiksi luulee. Ei sytytä kelloja. Räjähdän. "On se nyt niin vitun vaikeeta yhdet rukkaset muistaa ottaa mukaan, kun niistä on erikseen muistutettu ainakin kolme kertaa"
Selitykseksi saan, että hän on mies ja ajatustoiminta häiriintyi kun lapsi oli mennyt mukaan tavaroita hakemaan.

Tunnen muutenkin olevani kuin härkä jonka silmien edessä heilutetaan punaista vaatetta, sillä kotiin tulosta aikaa lähtöön on yhteensä alle tunti, missä ajassa lapsen pitäisi ehtiä syömään, minun pakkaamaan ja lisäksi meidän tulisi ehtiä leikkiä lapsen kanssa ennen hoitoon viemistä, jotta lapsi on paremmalla mielellä.
Kuitenkin sillä aikaa kun lapsi syö ja minä pakkaan, mies, sen sijaa että söisi myös(kun tiettävästi aikoo niin kuitenkin tehdä ennen lapsen vientiä) alkaa tiskaamaan, järjestelemään tavaroita paikalleen, etc(ja ei, minä en arvosta miestäni jalustalle siitä että hän ylipäänsä tiskaa sillä en kuulu niihin ihmisiin jotka jakavat käsityksen siitä että kaikki kotityöt kuuluvat vain naisen vastuulle).
Lopulta karjun että mies saa sitten painua vähän vauhdilla lähinpään kauppaa ostamaan uudet rukkaset, sillä viikonlopuksi on luvassa pakkasta ja lapsi tarvitsee kunnolliset käsineet ulos.
Kunnes.
istun lapsen kanssa lattialla pikkuautoilla leikkien. Mies tulee huoneen ovelle kertomaan että lähtee nyt sitten käymään siellä kaupassa..siinä kohtaa koen välähdyksen ja pienoisesti hymyillen utelen mieheltä, että mitä hän sinne pyykkikoneeseen tunkikaan. Voisivatko ne haloon nostattaneet rukkaset kenties olla juuri ne, mitkä hän laittoi ainoana pyykkinä koneeseen? Mies ei, uskomatonta kyllä, pystynyt muistamaan onko asia todellakin näin mutta asiaa tarkistettaessa ilmeni että näinhän se juuri ole.
Olin siis saanut totaalisen raivarin aivan aiheetta.
Onnekseni minulla on kuitenkin taito sysätä tämä(kin) kohtaus miehen syyksi; miten ihmeessä se ei heti muistanut että laittoi ne sinne pyykkikoneeseen?

PS. Aivan pientä ihmetystä ja pinnan kiristymistä aiheutti myös se, että mies kertoi muksun kurahaalareiden olevan rikki, toinen lahje on haljennut puolesta matkasta, mikä selitti hyvin miksi muksu oli kotiutuessaan hyvin, hyvin kurainen. Mutta. Tämä älykköjen älykkö oli tietenkin jättänyt tarhaan kyseiset rikkinäiset, roskiskamaa olevat kurikset. Jotenkin ei tullut mieleen että vittuako ne niillä siellä tekee.
Missionani onkin muistaa vielä tiistaiaamuna penkoa tarhassa rikkinäiset kurikset mukaan ja dumpata ne lähimpään roskikseen (etteivät tarhatädit saa supateltavaa siitä, kuinka ihmeessä äiti on jättänyt ne tarhaan, eikö se muka yhtään kato mitä muksulla on päällä)..

PPS. Älä koskaan delegoi lapsen tarhaan viemistä miehelle, jos tarhassa on vieraita, kuvauspäivä, etc.
Meillä kun mies vei muksun tarhaan isovanhempien päivänä, oli muksulle puettu ulkovaatteiden alle pelkät sukkahousut. Tai siis olihan sillä toki paidat päällä, mutta ei siis päällihousuja ollenkaan. Vaikka olin juuri edellisenä iltana näyttänyt miehelle (ja lapselle) valmiiksi esille ottamani vaatteet seuraavaksi päiväksi.

Tälläiseen pieneen perfektionismiin taipuvalle mutsille tuollainen on jotain aivan kauhean noloa. Tarha ollut isovanhempia täynnä ja meidän muksu on ollut siellä pelkillä sukkahousuilla. Siellä on sitten voineet mammat keskenään kauhistella eikö lapsella ole housuja lainkaan. Itkin krokotiilinkyyneliä vielä seuraavallakin viikolla aina asian mieleen tullessa.

Kesä(loma)

Kesäloma. Tuo odotettu ja kaivattu tauko arjesta.  Tai sitten ei. Nimittäin itse odotan kauhulla tulevaa kesää, kuten aikaisempinakin vuosina.
Kun taloudessa on yksi äärivilkas, temperamenttinen ja impulsiivinen kauhukakara, on lomailu aika kaukana. Ja sitä pitäisi vielä kuukausi jaksaa katsella yhtämittaa?! Ilman taukoja, edes pientä lepohetkeä. Jatkuvaa huomioimista 24/7. Ihanaa.
Olen vakaasti harkinnut raahaavani mukulan päiväkotiin edes muutamana lomapäivänä, jotta saisimme hetken hengähtää. Mutta eihän sitä hyvällä katsota, vanhemmat lomailee ja muksu on tarhassa. Kyllähän sillä lapsellakin on vapaaseen oikeus.
Niin on joo, mutta voisiko siitä oikeudesta tinkiä edes pariksi päiväksi?
Muuten meillä tarvitsee hoitoa koko perhe, yksilöterapiaa pienessä, pyöreässä ja pehmustetussa huoneessa.

Miten kukaan voi selvitä hengissä ja ennenkaikkea järjissään jos viettää kokonaisen kuukauden keskenään ylivilkkaan lapsen (ja miehen) kanssa, ilman hengähdystaukoja?

Lyhyestä virsi kaunis?

Vai miten se nyt meni?
Eilen illalla otin nimittäin puheenaiheeksi sen toisen lapsen.
Makoilimme sohvalla teeveetä katsellen ja jossain välissä siinä sitten vilahti vauva.
Minä siitä sitten kyselemään että milloinkas me tehdään toinen tollanen.
Mies urahti vastaukseksi jotakin epämääräistä ja minä sitten kyselemään, että niin, et sä nyt kunnolla siihen mun kysymykseen vastannut.
Mies kyseli, että mitenkäs se oli, poltitkos tuota apinaa odottaessasi, johon vastattuani sanoi että no, polttele nyt sitten vielä hetki ja sitten alat odottaan niin lopetat.
Häh?
Tässäks tää nyt oli? Vissiin sitten.
Tosin tällä tahdilla mikä meillä siellä makkarin puolella on, voi mennä kyllä hyvin pitkään ennen kuin mitään asian tiimoilta tapahtuu, mutta vihreää valoa nyt ilmeisesti kuitenkin sain.

Diagnoosi vai ei?

Olemme päässeet apinan kanssa lastenpsykiatriselle, toisin sanoen sieltä käydään meillä kotona juttelemassa ja katselemassa tilannetta, tarhassa käytiin katsomassa kuinka siellä menee ja lisäksi on sairaalalla muutamia käyntejä, nimittäin minulla. Lisäksi tapaamme mm.psykologin hoitopalaverissa keväällä.
Vaikka tämä on juuri sitä mitä olen toivonut, niin silti tilanne pelottaa.

Entä jos lapsellani diagnosoidaan adhd? Kuinka se vaikuttaa tulevaisuuteen, sekä meidän että lapsen?
Olenko minä jotenkin "syyllinen" siihen? Kuinka ulkopuoliset suhtautuvat lapseen sen jälkeen?
Adhd kun tuntuu nykyisin olevan muoti-ilmiö, mutta silti hyvin leimaava diagnoosi. Itselle siitä tulee ensimmäisenä mieleen duracell-pupu (sellainenhan meiltäkin löytyy).

Toisaalta se olisi taas itselle helpottava tieto. Olisi oikeasti syy/selitys siihen, että elämä lapsen kanssa on usein hyvin rankkaa ja hankalaa.
Ei tarvitsisi miettiä onko itsessä vain jotain vikaa, vai miksi hommat ei toimi niinkuin pitäisi, saisi itse itseltään synninpäästön.

Olisi mukavaa saada vertaistukea ja kuulla muiden (yli)vilkkaiden lasten vanhempien mielipiteitä asiasta.
Ps.Sain hyvää perspektiiviä arkeemme kun kerroin työkaverilleni tilanteestamme; Hän ilmoitti että kyllä hänenkin lapsenlapsensa saa pari kertaa viikossa kunnon raivarit.
Minä kun juuri eilen kerroin lasten psyk.sairaanhoitajalle, että meillä keskiviikko oli peruspäivä, ei ollut kuin viidet raivarit.
Ja siis, lapsihan haettiin tarhasta siinä puoli viiden aikaan ja laitettiin sänkyyn n.klo 20. Että siis kolmessa ja puolessa tunnissa.

Monsteri

Lapseni on monsteri, pikkukriminaali ja kauhukakara pahimmasta päästä.
Sunnuntaina olimme "rauhallisella", seesteisellä lenkillä miehen, koirien ja tämän pikkumonsterin kanssa.
Pikkumonsteri pyöräili hieman edellämme, kunnes alamäessä lähti kiihdyttämään hurjaan vauhtiin noteeraamatta mitenkään pysähtymiskäskyjäni.
Hän ylitti suojatien täydellä vauhdilla, jatkoi matkaa muutamia satoja metrejä, pysähtyi muutamiksi sekunneiksi katsomaan kuinka juoksen hiki päässä perässä karjuen samalla keuhkojen täydeltä häntä odottamaan.
Sitten tämä pikkumonsteri kiihdytti taas vauhtinsa hetkessä nollasta sataan, kadoten hetken päästä näkyvistä mennen suoraan kohti edessä siintävää liikenneympyrää.
Rinnassa pisti pelon lisäksi jo muutenkin kun koitin kirittää askelia entisestään, mutta liikenneympyrää ennen oleva suojatie oli tyhjä siihen päästessä. Monsteriin en vieläkään saanut näköyhteyttä, ennen kuin tien ylitettyäni ja mutkan kohdalle päästyäni havaitsin hänet pysähtyneenä kotimme lähistölle.
Ihme tapahtui ja muksu tuli luokse.
Huusin keuhkot suorana ja ilmoitin, että pyörä lähtee oitis takavarikkoon ja käskytin muksun taluttamaan pyörän loppumatkan kotiin.
Kotipihassa tämä teki vielä katoamistempun, puikahtamalla nurkan taakse ja siitä salamana rappukäytävään piiloon.

Kotona manasin, että jos kakara osaisi suinkin kirjoittaa, niin tämä olisi saanut tehtäväksi kirjoittaa vähintään sata kertaa että "ylitän aina suojatien aikuisen kanssa". Koska kirjoitustaitoa ei ole, asian sai ajaa kyseisen lauseen toistelu 10 kertaa. Jos oppi menisi edes hieman päähän.

Maanantaina vuorossa oli sitten mm. striptease show-4-vuotiaan tapaan.
Tarhasta haettaessa mm. riisui itsensä teepaitasilleen, viskasi takin ja muut kuteet aidan yli ja pinkoi portista karkuun tarhatädin koittaessa huutaa että tämä ei saa poistua portista yksin.
Lisäksi sain nyrkistä naamaani kun kotona koitin keskustella hänen kanssaan.

Tiistaina tarhasta kerrottiin kriminaalini koittaneen ryövätä tarhan retkikassan. Saalis oli ollut jo taskussa, mutta epäilyttävä käytös ja äkkirikastuminen olivat herättäneet tarhatätien epäilykset ja näin oli kriminaalinalku tällä kertaa jäänyt kiinni.
Onneksi.

Kyllä äiti voi olla taas pojastaan ylpeä. Oi että.
Miksi minusta tuntuu siltä että oma lapsi on aina se, joka on pahanteossa?

Vanhuus ei tule yksin

Olen tulossa vanhaksi. Siis tarkoitan, oikeasti vanhaksi. Olen huomannut sen seuraavista asioista:

1. Säästän ja pesen tyhjentyneet margariinirasiat, jotta voin käyttää niitä myöhemmin pakastusrasioina (ennen olen naureskellut niille ihmisille, jotka toimivat näin)
2. Säästän ja pesen myös pilttipurkit. Samasta syystä kuin kohdassa 1.
3. Katsellessani nykyteinien menoa, en voi olla puistelematta päätäni ja toteamatta; ei meidän nuoruudessa (itse olen ollut kuitenkin vielä pahempi, vaikka sen haluaisin toisinaan unohtaa..)
4. Olen luopunut kaikista paidoista, jotka jättävät vatsaa näkyviin sentinkin
5. Kylmällä säällä hautaudun pipon, kaulaliinan ja talvitakin uumeniin piittaamatta pätkääkään miltä näytän. Aivan sama, kunhan on lämmin.
6. Olen alkanut seuraamaan uutisia, en pelkästään kotimaan, vaan myös ulkomaiden
7. Kuulun taloyhtiön hallitukseen
8. Voin käydä ulkona ja kaupassa ilman meikkiä, enkä aina jaksa tarkistaa peilistä miltä näytän
9. Olen alkanut pukeutumaan kotona farkkujen sijaan "olohousuihin"-aivan järkyttävää

Kakkosta pesään?

Eilen se iski. Nimittäin vauvakuume.
Kun kuuntelin yläkerran koliikkivauvan itkua, niin päinvastoin kuin voisi kuvitella, aloin haaveilemaan siitä kauan puhutusta kakkosesta.
Miehen kanssa ollaan molemmat sitä mieltä, että toinen lapsi tehdään (tai no, miehellehän se on ensimmäinen biologisesti oma), mutta aiheesta puhuttaessa se on aina ollut to do-listalla "sitten joskus", vaikka olenkin ilmoittanut että minä en yli 30-kymppisenä ala enää kersoja väkertämään.
Sen verran itsekäs olen, että haluan että lasten lennettyä kotoa haluan olla itse vielä siinä kunnossa että jaksan siitä omasta ajasta nauttia.
Joten kun mittarissa on kohta 28, niin kiirehän tässä alkaa olemaan.
Päätin ottaa asian puheeksi viikonloppuna, mutta itseni tuntien nähtäväksi jää kuinka siinä käy.

Mielessä kuitenkin pöyrii, että onko nyt se paras aika toiselle lapselle ja jos ei, niin milloin se oikeasti on? Onko sellaista edes?
Asumme omassa, pankin rahoittamassa kerrostalokolmiossa ja vakaa aikomus on tulevaisuudessa muuttaa omakotitaloon. Oikeastaan sellainen oli tarkoitus hankkia mahdollisesti jo tänä vuonna, mutta koska taloyhtiöömme on tulossa jonkinasteinen julkisivu-ja putkiremontti, joiden laajuutta ja kustannuksia ei ole vielä saatu selville, niin päätimme että asuntoa ei kannata myydä nyt, vaan vasta sitten kun remontit on tehty.
Omaan lainaamme se ei vaikuta, koska taloyhtiö ottaa pitkän 25 vuoden lainan, jotta asumiskustannukset pysyvät kohtuullisina, mutta asunnosta saa paljon paremman hinnan, kun isot remontit on tehnyt.
Kuka nyt haluaisi muuttaa taloon jossa on edessä mahdollisesti mittavatkin remontit?

Pärjätäänkö me taloudellisesti?
Antaako pankki lisää asuntolainaa jos satun olemaan äitiyslomalla kun uuden asunnon osto tulisi ajankohtaiseksi?
Miten jaksaisin kahden lapsen kanssa, kun Apinankin kanssa tuntuu välillä niin pirun vaikealta?
Se kun sattuu olemaan haastavampaakin haastavampi tapaus ja nyt meillä onkin käynnissä lasten psykiatrian kanssa kartoitukset siitä, onko Apinalla adhd, tai jokin muu "sairaus" joka vaikuttaa vilkkauteen, keskittymiseen, kipukynnykseen, kaikkeen.

Miten muut ovat selvinneet jos ovat saaneet toisen lapsen, kun kotona on jo yksi supervilkas tapaus?
Selviääkö siitä edes?
Miten kävisi meidän tukiperheen, johon Apinan vien kerran kuukaudessa, jotta saamme hermolomaa?
Tukiverkostoa kun meillä ei oikein ole?
Onko oikein tehdä toinen lapsi, jos ensimmäinenkin käy tukiperheessä?

Pikkutarkka pilkunn..ija

Olen tullut siihen tulokseen, että olen pikkutarkka ja pikkusieluinen pilkunviilaaja. Tännekin kirjoittaessani koitan tarkkaan pitää huolen siitä, että pilkut ovat tasan oikeilla kohdillaan. Toisinaan saatan kyllä jättää sen laittamatta-jippijaijee (vaikka se kieliopillisesti onkin väärin), sillä olen oikeasti sen verran vailla elämää, että alan miettimään miltä lause kuulostaa päässä luettuna, pilkun kanssa ja ilman-ja joskus se vaan kuulostaa paremmalta ilman sitä hemmetin pilkkua, joka siihen kuuluisi. Tämähän siis johtuu siitä, että se pilkku jaksottaa lauseen, luit sen sitten päässä tai äänen. Välillä voin jopa lisätä mielivaltaisesti pilkun sellaiseen kohtaan, johon sitä ei edes kuuluisi laittaa. Kyllä äidinkielenopettaja toruisi, jos näkisi.
Ei ihmekään, että sain amitsussa vitosen sijaan nelosen äidinkielestä, kyllä muuten harmitti.
Kaiken huippu on se, että jos netissä keskustelen uusien tuttavuuksien kanssa, niin keskustelu voi loppua siihen, jos henkilö ei osaa mielestäni kirjoittaa oikein. Tällä tarkoitan nyt lähinnä sitä, että hän ei osaa käyttää lauseiden välissä pisteitä, pilkkuja, tai muita merkkejä joilla erottaa lauseet toisistaan, sillä mielestäni on hemmetin ärsyttävää jos kaikki lauseet ovat yhtä samaa pötköä, sama kuin kirjoittaisi kaikki sanat yhteen!
Niin fanaatikko en sentään onneksi ole, että kaikkien tekstejä tarkkailisin sen varalta, että pilkku on jäänyt laittamatta oikeaan kohtaan, mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa.

PS. Nyt alkaa pahasti näyttämään siltä, että jos se ei jo ennestään ollut kaikkien tiedossa että olen hullu vailla elämää, niin nyt se viimeistään paljastui lopuillekin...
Sillä aidosti, kuka täysjärkinen ihminen kirjoittaa pilkun paikasta?
Niinpä niin!

Tekstissä on muuten mainittu sana pilkku eri muodoissa yhteensä 10 kertaa ja käytin sitä yhteensä 26 kertaa=)

Käyttöohjeita vauva-ajalle ja sen jälkeen?

Lapsen tuloon on yleensä aikaa valmistautua n.9 kuukautta ja odottavastahan se aika tuntuu tietysti pitkältä. Sinä aikana voi kuvitella minkälaista se elämä lapsen kanssa tulee olemaan ja on, mutta silti se aina yllättää, joko positiivisesti tai negatiisesti (ainakin jos kyseessä on ensimmäinen lapsi).
Itse olen pääasiassa yllättynyt positiivisesti, koska raskausajan päässäni pyöri kauhukuvia koliikista ja alati pää punaisena huutavasta lapsesta=)
Todellisuudessa olen säästynyt koliikki-itkuilta ja lapsi on pääasiassa hyväntyylinen (koputan puuta).
Lapsen syntymän jälkeen päässä pyörii kuitenkin liuta kysymyksiä.
Miksi lapsen mukana ei saa selkeitä käyttöohjeita, kuinka tulee toimia?
(kyllähän rotukoirienkin ostajat saavat yleensä "ohjevihkosen" kasvattajalta mukaansa, joten miksi sairaalasta ei jaeta kunnollisia oppaita vanhemmille?)
Enkä tarkoita nyt niitä neuvolan oppaita vanhemmuuteen, ne eivät minun kysymyksiini vastaa.
Päivittäinen ongelma, johon törmään näin talviaikaan, on lapsen "oikeaoppinen" pukeminen ulos lähdettäessä, kun siellä on pakkasta. Mitä puen lapselle viiden, kymmenen, viidentoista, jne pakkasella? Laitanko saman verran vaatetusta kymmenen asteen pakkasella ja viiden asteen pakkasella? Ja jos en, niin kuinka paljon enemmän vaatteita puetaan? Entä minkä paksuisia? Mistä tiedän, onko vauvalla ulkona liian kylmä tai liian lämmin?
Kaikkialla kyllä sanotaan, että vauvan niskasta voi kokeilla, onko vaatteita tarpeeksi päällä. "Jos niska on hikinen, vaatteita on liikaa, jos kylmä, niin niitä on liian vähän ja jos taas lämmin, niin niitä on sopivasti."
Mutta, yritäppä nyt siinä kesken ulkoilun alkaa sitä lapsen niskaa sieltä kaikkien vaatteiden alta etsimään kokeillaksesi miltä se tuntuu ja vaikka sen niskan löytäisikin, niin kuinka luotettava on käsien antama vastaus, kun käteni ovat hanskoista huolimatta sen verran viileät, että kylmäkin iho tuntuu käsillä kokeiltaessa läpimältä..
Olisi se niin helppoa, jos voisi käyttöohjeesta katsoa vaatteiden määrän eri pakkaslukemilla..Onneksi ensitalvena lapseni osaa varmastikin jo itse sanallisesti kertoa onko hänellä liian kylmä tai kuuma.
Käyttöohjeita kaipaisin myös ruokailutilanteeseen silloin, kun minä lappaan lusikalla sosetta lapsen suuhun ja hän pärisyttelee lähes kaiken ulos, tai vaihtoetoisesti tunkee toisen käden suuhun juuri siinä vaiheessa kun se on täynnä ruokaa. Kädestä kiinni pitäminen ei tule kyseeseen, sillä silloin on vuorossa itkuraivarit, eikä ruokailusta tule mitään, eikä leluakaan voi käteen antaa, koska sitten se menee suuhun.
Entä missä vaiheessa on oikea aika alkaa istuttamaan lasta syöttötuolissa? Tai antaa hänen itse opetella käyttämään lusikkaa tai juomaan nokkamukista? Kuinka laitetaan vaippa lapselle, joka vain kiemurtelee karkuun? Kuinka tehdä sitä ja tätä?
Vanhemmuus on täynnä kysymyksiä, joihin ei kaikkiin ole yksiselitteistä vastausta, mutta jonkinlainen ohjekirja olisi välillä tarpeen.
Vanhemmuus on myös matka tuntemattomaan, kirja, jota lukiessa paljastuu aina uusia asioita, elämänmittainen oppitunti, jossa lapsi on opettajan roolissa, mutta ennenkaikkea se on kokemus, jollaista ei voisi kuvitellakaan, niin hyvässä kuin pahassa. Sillä olkoonkin että lapsi tuo elämään myös huolta ja surua, niin paljon enemmän se tuo iloa ja onnea, sekä vilpitöntä rakkautta, jollaista ei voisi kuvitellakaan ennen kuin sen itse kokee.

Tämä teksti taas muutaman vuoden takaa.
Käyttöohjeita kaivataan edelleenn, mutta eri tilanteisiin.

Kuten;
Kuinka väistelen lentäviä leluja/muita esineitä?
Kuinka saan kakaran uskomaan ettei niitä ylipäänsä heitetä?
Kuinka saan lapsen lähtövalmiiksi ajoissa?
Kuinka neuvotellaan päälle laitettavista vaatteista?
Jos ei neuvotella, niin kuinka ne puetaan vastentahtoiselle nelivuotiaalle?
Kuinka vastentahtoinen lapsi saadaan autoon ja vöihin ja kuinka lujaa uskaltaa auton oven paiskata kiinni kun lapsi pitää jalkaa oven edessä?
Kuinka saadaan lapsi tottelemaan kriittisissä tilanteissa?
Kuinka lapsen pää käännetään ( saadaan siis mielipide vaihtumaan)?
Kuinka rauhoitetaan potkiva, raapiva, pureva, päätään moukarina käyttävä kääpiö ilman rauhoittavia?
Kuinka saadaan lääkäristä rauhoittavia (äidille) ennen kuin pinna palaa?
Kuinka vastata lapselle joka tivaa vastausta kysymykseen johon olet jo sanonut ettet tiedä?
Kuinka sulkea korvansa jatkuvalta pyyntöjen tulvalta?
Kuinka pysyä päätöksissään vaikka lapsi kuinka anelisi, itkisi, rukoilisi, etc?
Kuinka pysyä hereillä ja skarppina 24/7?
Kuinka selvitä hengissä jatkuvasta unenpuutteesta?
Ja viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, kuinka säilyttää mielenterveytensä lapsiperheessä?

Autoni on nainen!

Lyhyen ja hyvin omituisen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että myös autoilla on sukupuoli ja että omani on ilmiselvästi nainen. Perustelut sille ovat seuraavat:
1. Sillä on tiputteluvuotoa
2. Se muuttaa mieltään jatkuvasti
3. Se on arvaamaton ja oikuttelee ilman mitään logiikkaa
4. Ei päästä konepellin alle ilman kunnon esilämmittelyä

Paska mutsi kun ei jaksa

Minulla on aina ollut "kovat tavoitteet ja kriteerit" äitiydestä.
Osasyynä varmastikin oma lapsuus, jonka olisi suonut menevän paremmin. Ja kuten ihmisluonteeseen kuuluu, niin sitä omaa huonoa lapsuutta koitetaan paikata sillä että yritetään luoda omalle lapselle sellainen lapsuus, jonka olisi itse halunnut.
Ja kaikkihan sen tietää, mitä sitten tapahtuu, kun ei ne omat tavoitteet toteudu ja periaatteita joutuu heittämään roskakoriin.
Syyllisyys, masennus, epätoivo, epäonnistuja, paska mutsi.

Haluaisin niin kovasti olla lapselleni läsnä. Haluaisin jaksaa peuhata hänen kanssaa tuntitolkulla ja vastailla aina yhtä kärsivällisesti kaikkiin kysymyksiin joita hän keksii esittää.

Mutta.
En minä jaksa leikkiä autoilla montaa tuntia, todellisuudessa en edes montaa minuuttia. Toisinaan olen niin väsynyt, että nukahdan lattialle kesken leikin.
En jaksa katsella niitä samoja elokuvia, joiden repliikitkin muksu jo osaa ulkoa.
En jaksa innostua samasta kohtauksesta montaa kertaa ja kommentoida sitä aina yhtä ilahtuneena.
En jaksa aina ulkoillessamme innostua uudelleen ja uudelleen samoista tempuista, lumikasoista, kuralätäköistä.
Madoista, perhosista, lentokoneista ja mudasta.
En jaksa aina kävellä takaisinpäin katsomaan mitä näytettävää muksulla tällä kertaa on.
En jaksa aina vain odottaa ja odottaa sitä yhtä hetkeä.
En jaksa aina selittää uudelleen ja uudelleen samoja asioita.
En jaksa aina vastata siihen miksi jokin asia on niin kuin on, varsinkin jos en itsekään osaa kertoa vastausta.
"Miksi tuo tähti on tuolla". "Miksi lehdet ovat vihreät" Miksi, miksi ja miksi.

Kuinka väärässä olinkaan, kun järkyttyneenä totesin vuosia sitten kaverini miehelle että "et sä noin voi sanoa", kun tämä moitti kolmevuotiasta kyselyikäistään jatkuvista kysymyksistä.

Juu, kyselemällä oppii, mutta en minä ole kävelevä tietokirja.

Rahan arvo kuitenkin kannattaa lapselle opettaa.
Nimittäin eilen kun kyllästyin siihen että Apina oli syönyt iltapalaansa arviolta puoli tuntia telkkarin ääressä valittaen kuinka ei halua katsoa sitä eikä tätä vaan jotain aivan muuta, kuinka maito on loppu, nenä pitäisi niistää, etc, totesin että minä en jaksa herraa aina palvella.
Jos hän vastedes haluaa minun hakevan mukinsa ja täyttävän sen, niin hän voi sitten maksaa minulle siitä. muussa tapauksessa herra on hyvä ja tuo itse mukinsa keittiöön täytettäväksi.
Ja kas kummaa, ihme tapahtui, lapsi toi mukinsa erittäin kilttinä poikana!

Huostaanotettu bisnes, rakkautta rahasta?

Katsoin eilen jo toistamiseen tv2 Silminnäkijän ohjelman huostaanotetusta bisneksestä.
Tällä kertaa niin, että miehenikin katsoi sen, sillä hän on ehkä hieman pumpulissa kasvanut joidenkin asioiden suhteen.
Vaikka katsoin sen jo toistamiseen, niin silti se herättää ja herätti yhtä vahvoja tunteita kuin ensimmäiselläkin katselukerralla. Siitä huolimatta että tiedän siinä esitetyn vain jäävuoren huipun.
Tapauksiahan riittäisi.

Keskustelupalstoilla jaksetaan jauhaa siitä, kuinka "turhia huostaanottoja ei tehdä", "maailmassa on paljon lapsia joita ei huostaanoteta vaikka pitäisi" jne.
Avatkaa silmänne.

Nyt ei ole kyse siitä, että on olemassa lapsia joita ei huostaanoteta vaikka pitäisi, vaan siitä kun lapsia huostaanotetaan vaikka EI pitäisi.
On helvetin ikävää, että lapset kärsivät ja tietyissä tilanteissa jaksetaan antaa aikaa vanhemmille, ymmärtää, katsoa tilannetta liian pitkään sivusta.
Mutta on myös helvetin ikävää, sekä lapsen että vanhemman kannalta, kun lapsi viedään pois ilman syytä. Oli se aika sitten viikko-kuukausi-vuosi-tai vielä pidempi.

Ei meillä heitetä vankilaankaan suorilta kaikkia pidätettyjä/ tahoja joita on kuulusteltu. Ensin tutkitaan, kerätään näyttöä, käydään oikeudessa ja todetaan ihminen syylliseksi (tai syyttömäksi) ja sitten häkki heilahtaa.
Puhutaan paljon siitä, että syyllinen pitää todeta ehdottomasti syylliseksi, aukoitta, ilman että jää epäilystä siitä että tekijä voisi olla joku muu, jotta ei vahingossakaan tuomita syytöntä vankilaan.

Perhe voidaan kuitenkin "todeta syylliseksi" hyvinkin heppoisin perustein ja rangaistukseksi "lastensuojeluun vedoten" ottaa lapsi pois. Sitten puolustaudutaan sillä, että on lapsen edun mukaista, jos on pienikin epäilys olemassa huonoista oloista, että tilanne selvitetään lapsi pois ottamalla ja sitten tutkitaan tarkemmin (jos tutkitaan) ja jos toimet olivatkin aiheettomia, niin sitten voidaan ehkä lapsi palauttaa. Ikävä kyllä Suomessa viranomainen harvoin voi olla väärässä, syy keksitään keksimällä.

Näissä asioissa ei yksinkertaisesti voida vedota siihen että tieto ei ole kulkenut, tai että kyllä sosiaalityöntekijätkin tekevät inhimillisiä virheitä sillä ne virheet voivat olla kohtalokkaita virheiden kohteille, lapsille ja vanhemmille.
Eikö sen kuuluisi mennä niin, että syytön kunnes toisin todistetaan, eikä niin että syyllinen kunnes toisin todistat.

Ja miten, miten tavallinen, suomalainen perhe voi todistaa olevansa todellakin keskivertoperhe joka pystyy huolehtimaan lapsestaan/lapsistaan?
Tai miten isä voi todistaa, että hän pystyy huolehtimaan jälkikasvustaan yhtä hyvin, ellei paremminkin kuin äiti?
Mitkä ovat ne kriteerit?

Entä jos kotiisi sattumanvaraisesti murtaudutaan, kun lapset ovat kotosalla.
Miten osoitat sosiaalityöntekijälle, että sinulta ei ole syytä viedä lapsia pois, vaan pystyt heistä huolehtimaan?
Samaan aikaan kun narkomaaniäiti saa sossusta perhetyöntekijän avuksi varmistamaan että arki lapsen kanssa sujuu?-Eihän huumeiden käyttö suinkaan ole syy viedä lasta pois äidin luota, jos äiti pystyy kuitenkin lapsesta huolehtimaan, jos häntä tuetaan tarpeeksi, jos käyttö on kohtuullista. Jos äiti suostuu ottamaan apua vastaan ja osoittaa olevansa yhteistyöhaluinen.
Itse näen tässä suuren ristiriidan.

Koen ongelmaksi myös sen, että jos vanhempi kokee huostaanoton aiheettomaksi, on syystä kiukuissaan, eikä "näennäisesti yhteistyöhaluinen", niin silloin joutuu helposti leimatuksi niin, että ongelmia on ollut ja nyt vanhempi ei halua että niitä selvitetään. Ja tällä sitten perustellaan sijoitus/huostaanotto.

Tällöin sosiaalityöntekijä todellakin voi kiristää vanhempaa, ei kerrota missä lapsi on, ei anneta tämän tavata lasta ("jotta vanhempi ei pääse vaikuttamaan siihen mitä lapsi kertoo").

Avohuollon tukitoimenpiteitä ei myöskään käytetä riittävästi (vaikka joissan tapauksissa myös aivan liikaa).
Minulla on hyvin omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka eri tavoin avohuoltoa toteutetaan, sekä hyvässä että huonossa. Lapsen etu kuitenkin usein on se, että hän saa kasvaa tutusssa ympäristössään, omien vanhempiensa luona ja tätä todellakin pitäisi tukea ja vahvistaa, ei hajoittaa perheitä.

Lisäksi se, että päätöksiä tekevät ihmiset eivät ole edes tavanneet "kohteitaan" on aivan käsittämätöntä.
Sosiaalityöntekijöillä pitäisi olla vastuu teoistaan ja päätöksistään. Myös oikeuden edessä.
Tällä hetkellä toiminta on osittain mielivaltaista.

Kissa pitäisi nyt nostaakin kunnolla pöydälle, keskustella asiasta avoimesti, vaatia yhteneväisiä toimintamalleja, tapoja, käytäntöjä. Tehdä toiminnasta läpinäkyvää. Ja ennen kaikkea pitäisi bisneksen tekeminen lasten ja perheiden hädän kustannuksella lopettaa.
Sijoitus EI ole bisnestä.

Miltä mahtaa lapsesta tuntua, kun kasvaa paikassa, jossa perustarpeita tyydytetään "vain rahaa vastaan", eikä lapsi välttämättä saa kokea lainkaan rakkautta, hellyyttä ja aikuisen kiintymystä.

Perheisiin sijoittamiset ovat asia erikseen, kun lapsi saa kasvaa perheen keskellä.

Äänieristeet sängyn puoliväliin?

Mieheni kuorsaa. Ja narskuttaa hampaitaan, josta johtuen välillä pakenen peiton ja tyynyn kanssa olohuoneen sohvalle nukkumaan.
Mielestäni on kuitenkin hitusen epäreilua, että ihminen joka omaa loistavat unenlahjat lähes missä ja milloin vain, saa aina nukkua sängyssä, kun taas minä, joka tarvitsen paketillisen pillereitä eikä uni tule välttämättä siltikään, saan kärsiä panda-lookista, hiekkaisesta sohvasta ja ei-niin-mukavasta alustasta plus vielä selkäkivuista.
Vitutusta vahvistaa se, että jos mies menee ennen minua sänkyyn, niin makkarissa on pääasiassa hyvin hiljaista mutta siinä vaiheessa kun rohahdan rättiväsyneenä sänkyyn, alkaa kuin napin painalluksesta kuorsaus.

Sillä ei ole mitään väliä miten mies nukkuu, mahallaan, kyljellään, selällään, kuorsaus sen kuin jatkuu.
Koita siinä sitten tökkiä, kynsiä, potkia, herätellä, seistä käsillä, kuorsaus vain jatkuu ja jatkuu.
Viime yönä koitin valjastaa kissan havandutuspuuhuun.
Siirsin sen väliimme nukkumaan, asetin tassun miehen läden päälle-ja silitin. Kissalla kun on tapana leipoa terävillä kynsillään kun sitä silittää, niin ajattelin että jospa mies reagoisi siihen ja lopettaisi, mutta turha toivo.

Omaan kyllä korvatulppia, mutta desibelit ovat sen verran kovat, että meteli kuuluu niidenkin läpi.
Ja toisaalta, on myös olemassa meteliä joka minun pitäisi kuulla, kuten lapsen herääminen keskellä yötä tyhjentämään keittiön kaappeja ja sellainen pikkuseikka kuin herätyskello.

Onko kellään hyviä kokemuksia apteekeissa myytävistä tuotteista joiden tarkoitus on hiljentää toinen?
Itse en ole kuullut varmaankaan yhtään positiivista kokemusta, mutta jotain pitäisi keksiä.
Jotain muuta kuin toinen sänky olkkariin.

Hyvää huomenta!

"Jotkut aamut alkavat hyvin ja jotkut huonosti. Tänään oli vuorossa viimeksi mainittu aamu. Herättyäni painelin vessaan sulkemaan ikkunan toivoen, että vessanpöntön rengas ehtisi hieman lämmitä sillä aikaa kun käyn tupakalla. Minä kun olen ottanut tavaksi hoitaa tuulettamisen yöllä, jotta päivällä ei tarvitse kärsiä kylmyydestä.. Mutta se ei ole lainkaan miellyttävää istua jäiselle pöntölle (kuten jouduin kuitenkin myöhemmin tekemään). Sen jälkeen menin tavanomaiseen tapaani keittiöön laittaakseni teeveden kiehumaan. Mikä ihana yllätys siellä odottikaan. Eräs kissoistani oli päättänyt piristää minua kusemalla keittiön tasolle. Loistavaa! Aamu alkoi siis kusien siivouksella ja vitutusaste nousi sitä myötä kun aamutupakalle meno viivästyi. Lapsikin alkoi sängyssä olemaan sitä mieltä, että aamutoimeni kestävät liian kauan ja ilmoitti siitä kovenevalla volyymillä.

Seuraavaksi oli vuorossa aamulenkki koiran kanssa ja ajattelin ilahduttaa sitä tekemällä tavanomaisesta pidemmän lenkin. Ei olisi kannattanut, sillä reissulla kohtasimme oravan. Ehdin kyllä huomata sen ennen koiraa ja tartuin valmiiksi kaksin käsin flexiin kiinni ja ajattelin että saan koiran pidettyä aisoissa. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan huomasin jalkojeni lähtevän liikkeelle kuin itsestään. Taas sitä mentiin. Koitin sihdata itseni lähintä kunnollista puuta kohti, jotta saisin siitä tukea ja koiran ja itseni pysähtymään. Koirani sai kuitenkin jostain vielä lisävoimia ja minä lensin kaaressa kyljelleen jäiselle ja soraiselle tielle, raahautuen sen perässä vielä jonkin matkaa, kunnes se vihdoin pysähtyi. Juuri sitä minä olinkin kaivannut.
Ympärilleni pälyillen nousin ylös, vaikka jalkaan ja kylkeen sattui mukavasti. Hitto, yksi silminnäkijä koiransa kanssa. Rukoilin, että hän ei olisi tulossa meidän ohitsemme, sillä episodi lievästi sanottuna hävetti. Käänsin selkäni lenkkeilijää kohti ja toivoin parasta. Huh, hän ei tullut tielle jossa olimme.
Loppumatkan kotiin suunnittelin, kuinka sitoisin koiran etujalat yhdellä narulla ja takajalat toisella. Sitten kaataisin sen kyljelleen ja raahaisin hetken matkaa pitkin jäistä ja epätasaista tietä. Siinäpä saisi kokea, että miltä minusta tuntuu toisinaan.
Ei, en kuitenkaan aio toteuttaa äskeistä fantasiaani, sillä a) se rikkoo eläinsuojelulakeja ja b) koira ei kuitenkaan oppisi siitä mitään, mutta ainahan sitä haaveilla saa..

Aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, niin ruoka-aikaan lapsenikin päätti koitella huumoriani. Olin edellisenä päivänä tehnyt itse perunaporkkanasosetta, joka muksulle kuitenkaan oikein maistunut. Lisäsin siihen siis hieman maitoa, jotta maku olisi "parempi". Ei auttanut. Lähes sitä mukaa kun sain ruokaa lapattua suuhun, lapsi päristeli sen pois. Lopputulos: lautanen tyhjä, mutta lapsi yltäpäältä soseessa. Kai sitä vähän sentään vatsaan astikin meni. Kaupan hedelmäsose maistui kuitenkin mainiosti, argh.
Jotta päiväni myös päättyisi yhtä ihanissa merkeissä, kuin se alkoikin, päätti Apina äsken herätä kesken yöunien. Minun piti vain käydä asentamassa "äänenvaimennin" takaisin paikoilleen, mutta huomasinkin, että lapsi- ja petivaatteet olivat aivan märät. Pikkumies oli lievästi sanottuna vähän puklannut illalla syömiään soseita ja maitoa..Ei muuta kuin vaatteiden ja rätin vaihto, petivaatteet saavat odottaa huomiseen, koska lasta ja patjansuojaa siirtämällä ne menevät ihan hyvin.
Onneksi tätä vuorokautta on enää vajaa tunti jäljellä ja toivottavasti huominen alkaa (ja sujuu) paremmin"

Aika kultaa muistot, sillä tästäkin tapahtumasta on aikaa vissiinkin nelisen vuotta.
Ja voi, kuinka vähäpätöiseltä nyt tuntuukaan tuo, että apina on purskutellut ruuat suustaan.
Jälkiviisaana on hyvä muistaa, että ei lapsi itseään nälkään tapa jos ruokaa on saatavilla.
Voi kun tämän päivän ongelmat olisivatkin noin pieniä.

Pelot

Pelot ovat omituisia.
Ne voivat olla täysin aiheettomia tai aiheellisia. Naurettavia tai kummastuttavia.
Ne ovat myös hyvin henkilökohtaisia. Paljastaessaan pelkonsa, ihminen paljastaa myös heikkoutensa.
Minä paljastan nyt omani.

Pelkään oravia. Kyllä, ne ovat mielestäni hyvinkin suloisia pikku otuksia ja voin ihastella niiden kisailua puissa. Mutta, jos ne alkavat tulla lähemmäs minua, pelko saa ylivallan.
Pelkään että ne kiipeävät päälleni ja satuttavat minua isoilla, terävillä kynsillään ja hampaillaan.
Kerran tutullani oli oravanpoikanen häkissä. Taisin jopa hieman koskea siihen, mutta siinä vaiheessa kun hän otti oravan pois häkistä ja se alkoi kiipeillä hänen päällään, aloin perääntyä ja rukoilin laittamaan sen takaisin häkkiin.

Pelkään lintuja. En kuitenkaan kaikkia, vain lokkeja,puluja, variksia ja hanhia. Niiden pelkääminen hankaloittaa välillä jopa ulkoiluani ja pelkoon on olemassa myös syynsä. Yllämainituista lintulajeista jokainen on käynyt päälleni., mutta onneksi olen selvinnyt ilman taisteluvammoja. Jos niitä olisi tullut, en varmastikaan liikkuisi enää ulkona lainkaan.
Kauhulla katselen telkkarista, kun ihmiset käyvät toreilla, joissa kyseisiä lintuja on satamäärin. En voisi kuvitellakaan kaupunkilomaa sellaisessa paikassa.
Kuten sanoin, pelko hankaloittaa välillä elämääni. Voin joutua vaihtamaan tien toiselle puolelle nähdessäni linnun/ lintuja, tai jos olen lenkillä eikä se ole mahdollista, niin saatan kääntyä takaisin päin. Olen myös useamman kerran kaupungilla ollessani tehnyt äkkikumartumisia ja muita omituisia liikesarjoja pelästyessäni esimerkiksi puluja. Kanssakulkijat eivät toistaiseksi ole soittaneet valkotakkisia paikalle..

Pelkään ampiaisia ja paarmoja. Tämä on kai aika yleinen pelko. Muutama vuosi sitten ajattelin, että voisin päästä pelosta eroon, jos ampiainen minua pistäisi, huomaisin ettei se niin kipeää tehnytkään. Eikös joku ole neuvonut kohtaamaan pelkonsa.
Ja niin sitten tapahtui, ampiainen pisti minua-ja jumaliste että se sattui. Pientä kipua tuntui vielä seuraavana päivänikin.
Voitte arvata pääsinkö pelostani eroon.

Pelkään myös pimeää, ja aivan kohtuuttoman paljon pelkään jos joudun olemaan omakotitalossa maalla ilta/yöaikaan yksin. Silloin pelkoni lähentelee paniikkia.

Yhdestä pelosta olen kuitenkin päässyt yli.
Ennen synnytystä pelkäsin todella paljon epiduraalin laittoa, olin pelännyt valmiiksi jo vuosia ennen raskautta. Se ei kuitenkaan sattunut lainkaan. Kanyylin laitto käteenkin sattui enemmän.

Yksi voitettu-neljä jäljellä.

Alla oleva teksti sai minut miettimään, että voisiko sitä itse tehdä jotakin saadakseen näitä nuoria metsästäviä miehiä satimeen.
Tekeytyisi itse passiiviseksi asian suhteen eikä tekisi ehdotuksia, nimenomaan tuolla tyylillä.
Saataisiinko toimintaa hillittyä, jos useampi ihminen alkaisi netissä esiintymään alaikäisenä tyttönä ja siitä mediassa puhuttaisiin.
Luulisi, että sitä kautta osa näistä yrittäjistä luovuttaisi, kun pelkona olisi että joutuisikin tekemisiin poliisin kanssa ja vaikka niitä yrittäjiä riittäisi varmasti silti, niin ehkäpä se vähän sitä hillitsisi kun uhkakuvissa on esim. perheen menetys, "kaiken romahtaminen", kuten alla olevassa jutussa eräs perheenisä pelkäsi.
Ja sitten kun olisi saanut todisteita haalittua, niin faktat vain poliiseille.
En tosin tiedä, kuinka poliisi tällaiseen tietotulvaan suhtautuisi, riittäisivätkö resurssit tutkimaan kaikkia juttuja?

Lähde http://www.ksml.fi/uutiset/kotimaa/neidonmetsastajat/876799

Toimittaja tekeytyi teinitytöksi netissä

Neidonmetsästäjät

Paula Sallinen

20.7.2010 15:17 (Päivitetty 10.3.2012 13:55)

Jo muutaman minuutin jälkeen on selvää, että täällä minä olen haluttu saalis. Unelmakaato.
Olen kirjautunut Suomi24-verkkoyhteisön 16+-chatiin nimimerkillä miu_15. Luku nimimerkin yhteydessä tarkoittaa nettikeskusteluissa tavallisesti ikää.
Alle 16-vuotiailla ei pitäisi olla chatiin mitään asiaa, mutta käytännössä ikärajoitusta ei valvota. Täällä kuka tahansa voi ilmoittaa iäkseen, nimekseen tai sukupuolekseen mitä haluaa.
Ruutu alkaa punertua minulle yksityisesti lähetetyistä tervehdyksistä ja viesteistä.
jk.o--: Ootkos tyttö
hottiboy:P: Moi..öö..tota..annatko peppus? <3 oon kiltti lihaksikas ja kuumana tänää :D
Ihmisiä kiinnostaa, kuinka vanha olen ja missä asun.
Ja sitten: Mesee? Camii? Kuvii?
Mese tarkoittaa pikaviestiohjelma Messengeriä, jossa viestejä voi vaihtaa valikoitujen henkilöiden kanssa reaaliajassa. Mesettäminen on hyvin yleistä nuorten parissa, ja sen tietävät myös lapsista seksuaalisesti kiinnostuneet pedofiilit sekä efebofiilit, jotka kiihottuvat murrosikäisistä.
Messengerissä keskustelukumppanin todellista henkilöyttä on vaikea paljastaa - ihanteellinen väline aikuisille, jotka haluavat päästä seksuaaliseen kanssakäymiseen murrosikäisten kanssa.
Mese-osoitteita vaihdetaan varsin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Monet pyytävät osoitettani melkein heti, jottei satunnainen chat-tuttavuus livahtaisi käsistä.
Lisäksi Mesen kautta voi lähettää digikuvia ja camilla eli verkkokameralla kuvattuja videopätkiä. Niitä minulta toden totta pyydetään.
Aloitan 16+-chatissa yksityiskeskustelun nimimerkin --Nico-- kanssa. Aluksi hän kyselee, onko minusta kuvaa netissä ja kuinka vanha olen. Sanon iäkseni 15 vuotta ja kerron, että kuva löytyy Irc-galleriasta. Hän sanoo olevansa 18-vuotias.
Pian puhe kääntyy seksiin.
--Nico--: Neitsyt??
miu_15: No coments
--Nico--: Ei jotain pientä kokemusta on
miu_15: Heh
--Nico--: Suihin ottanut??
miu_15: Ehkä...ehkä en...
--Nico--: Laukesko suuhun??
--Nico--: Onko sua naitu peppuun??
Kun en suostu kertomaan seksikokemuksistani, hän häipyy yksityiskeskustelusta.
Jonkun toisen kanssa häntä saattaa onnistaa.
Nico ei ole ainoa, joka on jättänyt käytöstavat sisäänkirjautumissivulle. Jokainen käymäni yksityiskeskustelu päätyy samaan aiheeseen: seksiin. Ripeän small talkin jälkeen monikaan ei jaksa jatkaa rupattelua, vaan alkaa kysellä intiimiasioita.
Mikään kysymys ei ole liian törkeä tai intiimi esitettäväksi.
nuoripoika1: Onko pikkuveli kattonu sun pillua?
tyttö: Ootko mökillä koskaan käynyt mettässä pissalla?
Tuntemattomat tivaavat, mitä minulla on päälläni, onko alapäässäni karvoitusta ja haluanko harrastaa netti- tai puhelinseksiä.
Kun kysyn, haittaako keskustelukumppaniani se, että olen 15-vuotias, kukaan ei tunnu välittävän.
Nuorten suosimat yhteisöpalvelut, kuten Irc-galleria, sekä chatit ovat tehneet uhrien etsimisestä helpompaa pedofiileille ja efebofiileille.
Hyväksikäyttöä pohjustetaan yhä useammin netissä. Aina vuoteen 2006 internet mainittiin harvoin hyväksikäyttötuomioissa. Sen jälkeen tilanne on muuttunut.
Pelkästään tänä vuonna poliisi on saanut Irc-gallerian kautta kolmisenkymmentä seksuaalirikokseen viittaavaa ilmoitusta. Seitsemän niistä on johtanut rikosilmoitukseen. Suurin osa koskee lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, mutta osa myös törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja raiskausta.
Netti on hyväksikäyttäjille mainio temmellyskenttä: nuoria on paljon, heihin saa helposti yhteyden ja kiinnijääminen on epätodennäköistä, sillä harva kertoo ahdistavista kokemuksistaan.
Pelastakaa Lapset ry:n toissa vuonna tekemän kyselyn mukaan viidennes alle 15-vuotiaista tytöistä on kohdannut häirintää tai ahdistelua netissä. 16-17-vuotiaista tytöistä samanlaista käytöstä on kokenut joka neljäs. Ahdistelluista tytöistä vain joka kuudes oli kertonut asiasta aikuiselle.
Porissa asuvaksi 26-vuotiaaksi esittäytyvä __rentoMies__ vaikuttaa kiihtyneeltä. Olemme keskustelleet hetken chatissa ennen kun hän lähettää yksityiskeskustelupyynnön.
Hetken päästä hän on jo tulossa tapaamaan minua, lähettänyt puhelinnumeronsa tekstailua varten ja pyytänyt kuvaani.
Tarkastan puhelinnumeron, joka paljastuu prepaid-liittymän numeroksi.
__rentoMies__: Ooks kokeillu autos sexyy...Se on aika jännää =)
miu_15: En mä oo ollu kenenkää kans vielä..Mä en vaa haluu olla jonku kaa vaan haluun et sil on jotain merkityst
__rentoMies__: Ok. Ooks harrastanu suusexyy=)?
miu_15: En oo harrastanu..
__rentoMies__: Haluisiks ehkä...et vanhempi, hellä, ja rento mies vaikka opettais sua....=) Älä pelästy...
Lopulta miehen viestit käsittelevät ainoastaan tuhmia kuvia. Hän lupaa tyytyä yhteen pyllistyskuvaan - mieluiten ilman pikkuhousuja.
__rentoMies__: Sit voidaan jutella mist vaa!!!
Sanon pelkääväni kuvien leviämistä internetissä.
__rentoMies__: Älä pelkää! Muhun voi luottaa! Oon vanhempi herrasmies!
Kun ilmoitan, että hänen painostuksensa ahdistaa minua, hän sanoo ymmärtävänsä. Pian hän aloittaa vonkaamisen uudestaan.
Kun kieltäydyn vielä kerran, hän häipyy chatista. En enää kuule hänestä.
Minulta yritetään nyhtää alaston- ja alusvaatekuvia. Jos maanittelu ei tehoa, minua painostetaan tai yhteydenpito lopetetaan. Miehet lähettävät kuvia myös itsestään. Kikkelikuvia suorastaan tyrkytetään.
Jussi: Seisoo kalu...haluuks nähä?
Sen myös näen.
Jos olisin oikeasti alle 16-vuotias, pelkkä seksuaalissävytteinen keskustelu ja eroottisen kuvan lähettäminen saattaisivat ylittää lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön.
Hyväksikäyttö ei edellytä sukupuoliyhdyntää tai koskettelua, vaan siihen riittää seksuaalinen teko, joka voi vahingoittaa lapsen kehitystä - kuten masturbointi verkkokamerassa.
Koska olen täysi-ikäinen, lakia ei rikota, vaikka toinen luuleekin olevansa lapsen kanssa tekemisissä.
Rikoslaki ei näytä hillitsevän nettipervoja. Yksi syy lienee se, että poliisi ei saa esiintyä netissä teininä ja kerätä tietoja mahdollisista hyväksikäyttäjistä.
Yksittäiselle kansalaiselle harhauttaminen on mahdollista. Viime keväänä eräs täysi-ikäinen nainen esiintyi alle 16-vuotiaana tyttönä ja keskusteli täysi-ikäisen miehen kanssa netissä. Mies lähetti naiselle alaikäisten tyttöjen kuvia sekä kuvan, jossa kertomansa mukaan harrastaa seksiä 14-vuotiaan kanssa.
Nainen vihjasi miehestä nettipoliisille, ja viranomaiset aloittivat esitutkinnan. Viime keväänä poliisi takavarikoi pirkanmaalaismiehen tietokoneet, joilla oli lapsipornokuvia ja -videoita. Miestä epäillään lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.
Tämä on tiettävästi ensimmäinen tapaus Suomessa, kun nettiharhautus on johdattanut poliisin hyväksikäyttäjän jäljille.
Teen miu_15:lle deitti-ilmoituksen Suomi24:n treffisivustolle. Alaikäraja deittipalstalla on 16 vuotta, mutta miu_15 on tavoiteltua riistaa.
Muutamassa päivässä saan lukuisia viestejä. Nimimerkki tommi-lauri tekee minulle ehdotuksen.
tommi-lauri: Jos sul on posliini, niin annan sulle 500? jos saan ihailla sitä livenä 15min...JA HUOM:EI SEKSIÄ ainoastaan kun saan ihailla sitä herkkua sen ajan. Rakastan nuorten naisten puhdasta herkkukumpua...
Deitti-ilmoituksessaan tommi-lauri esittelee itsensä 39-vuotiaaksi, ruumiinrakenteeltaan urheilulliseksi sinkuksi.
Olisi mielenkiintoista nähdä, millainen on mies, joka haluaa ostaa seksipalveluita alaikäiseltä tytöltä.
Tamperelaisen kahvilan katuterassin nurkkapöydässä istuu ruskettunut nelikymppinen mies, joka on pukeutunut huppariin ja löysiin shortseihin. Silmät ovat piilossa aurinkolasien takana. Hän tupakoi.
Raskaat kultaketjut kiertävät ranteita ja kaulaa. Hän vaikuttaa mieheltä, jolla on jäänyt nuoruus päälle.
Tommi-lauri on lähettänyt minulle tekstiviestejä prepaid-numerostaan koko edellisen päivän. Pelkän katselun sijaan hän haluaakin nyt seksiä ja on valmis maksamaan siitä 700 euroa.
Kun istun hänen viereensä ja esittelen itseni toimittajaksi, hän häkeltyy. Kysyn, tietääkö hän, että seksin ostaminen alaikäiseltä on rikos. Hän kieltää tietävänsä.
- Mielestäni 16-vuotiaana on seksuaalisesti vapaa tekemään mitä haluaa. Tämä ei ole missään nimessä lapsi.
Tommi-lauri on sitä mieltä, ettei itsensä myyminen alaikäisenä traumatisoi ketään ja vastuu seksin ostosta on myyjällä ja ostajalla. Hän on ostanut seksiä aiemminkin ja ulkomailla kenties myös alaikäisiltä.
- Ajattelen niin, että nämä ovat koko lailla kehittyneitä jo tänä päivänä. Ja tytöt varsinkin kehittyvät jo aika aikaisessa vaiheessa. Jokainen tietää itse, mitä tekee.
Kirjaudun Suomi24:n 16+-chatiin, tällä kertaa 13-vuotiaana vaasalaistyttönä.
Saan nopeasti seuraa nimimerkistä M_tyttö_sylissä. M tarkoittaa miestä. Kysyn, mitä tyttö sylissä merkitsee. Hän vastaa, että hänellä on tytär. Mies kertoo olevansa 34-vuotias joensuulainen.
M_tyttö_sylissä: Hyvän ikäinen oot...Oisitko seksiä vailla?
miu_13: Ai nyt?
M_tyttö_sylissä: Yleensä...
miu_13: Heh, mitä tohon nyt sanois. en kommentoi!
M_tyttö_sylissä: Seksittää niin pirusti, niinkö?
miu_13: Miks sä tykkäät mun ikäsistä?
M_tyttö_sylissä: Teissä on viattomuutta, mutta toisaalta aitoutta ja innokkuutta...
Jatkamme keskustelua Messengerissä samana iltana. Hänen nimimerkkinsä on Perv eli pervo.
miu_13: Mist toi sun nikki tulee...pervo..?
Perv: Nuoret kiva...
Hän aloittaa suorasukaisen fantasioinnin.
Perv: Mielelläni laskisin spermaa sun sisään...
Kysyn, onko hänellä kokemuksia nuorista tytöistä. Hän vastaa harrastaneensa muutaman nuoren kanssa seksiä. Se oli vastannut hänen toiveitaan.
Perv: Jos olisin ollut lähempää...
miu_13: Oltaisko me ehkä nähty vai..
Perv: Ehkä..
Sitten tutustun Jusaan, joka lupaa opettaa minulle kaiken seksistä. Hän aloittaa keskustelun chatissa uuden nimimerkkini heiniel13:n kanssa.
Mies kertoo olevansa 38-vuotias helsinkiläinen, joka pitää nuoria tyttöjä "parhaina".
heiniel13: Mä oon 13.
Jusa: Se on ihan ok, jos miehet ja seksi kiinnostaa sua.
Kysyn, miksi hän pitää ikäisistäni. Mies kertoo arvostavansa kiinteitä rintoja ja kireätä vaginaa.
Pian hän sanoo, että en ole tavallinen 13-vuotias.
Jusa: Siksi kiinnostat tosi paljon. Oot varmaan jo aika seksuaalinen kanssa. Tyydytät jo aika paljo ja sillee...
Mies kyselee seksikokemuksistani. Vastaan olevani aika kokematon.
Keskustelemme Mesessä lähes päivittäin. Joskus kirjoitamme tunteja.
Mies kertoo minulle seksistä.
Hän sanoo haluavansa seksiä kanssani.
Hän ehdottaa, että voisi tulla Vaasaan tapaamaan minua.
Jusa tarjoutuu opastamaan minua seksiasioissa. Sanon, että puheenaihe nolottaa minua.
Jusa: Johtuu ehkä siitä, että et oo miehen kanssa käynyt läpi tätä. Ekoilta kerroilta ei usein kannata odottaa liikoja varsinkin, jos poika on nuori.
heiniel13: Okei, miks?
Jusa: Kokemattomuuden takia. Siksi on lopputuloksen kannalta ihan hyvä olla ekakerta aikuisen kanssa..=)
Hän alkaa kuvailla, miten hän hyväilisi rintojani, vatsaani, pimppaani.
Jusa: Kouraiseeko silleen vatsasta? Kun ajattelet meitä silleen, että mun sormi on sun pimpassa.
Hän jatkaa fantasiointia.
Jusa: Sit se sun immenkalvo on siinä seuraavaks..ja se on se joka voi nippasta vähän. Jos se ei meinaa mennä, niin sit voidaan sormella vähän venytellä sitä.. Sit jossain vaiheessa se menee ja pääsen kokonaan sun sisään. Oot varmaan valtavan kireä ja puristat mun aikuisen kalua aika kivasti.
Kerron, että ajatus kuulostaa ihan hyvältä, mutta minua jännittää.
Jusa: Musta on hyvä just siks kertoa etukäteen, miten asia menee. Kerron joku kerta suihinotosta ja kädellä tekemisestä ja peppuseksistä.
Hän antaa minulle puhelinnumeronsa. Prepaid.
Mies lupaa olla salainen nettipoikaystäväni.
Jusa: Tiiät varmaan, että tää on periaattees laitonta mulle, koska oot alle 16.
Esitän hämmästynyttä: Ai on?
Jusa: Joo..sossutädit pitää sua kakarana vielä. Siksi et saa kertoa kellekään meistä.
Lupaan pitää salaisuuden.
Jusa: Se on tosi hyvä, ku tää karkaa aika nopeesti käsistä, jos tieto leviää. Jos kerrot ja tarpeeks moni saa tietää, niin sit siel on poliisit paikalla.
Kerron Jusalle, että olen tulossa kaverini kanssa Linnanmäelle ja voisin tavata hänet salaa. Hän ehdottaa, että voisi hakea minut autolla Bulevardilla sijaitsevan kahvilan edestä. Siitä voisimme jatkaa rauhalliseen paikkaan.
Jusa: Hei, sellanen juttu, et onko sulla jo kuukautiset?
heiniel13: On joo, vastaan.
Jusa: Et periaattees voit tulla raskaaks..täytyy varmaan sit olla kortsuja, ainaki yhdynnän loppupuolelle, jos sinne asti mennään.
Hetken hän epäröi.
Jusa: Tajuuthan hei sä nyt sen, että oon tosi vanha?
Moraali ottaa mittaa himosta. Lopulta moraali saa väistyä.
Minä ja kuvaaja juoksemme keski-ikäisen miehen perässä. Mies ryntää Mannerheimintien yli kohti Eteläesplanadia. Hän riisuu yltään sinisen fleecepusakkansa ja jatkaa Kasarmitorille. Sieltä hän jatkaa vuoroin hölkäten, vuoroin kävellen kohti Saksalaista kirkkoa.
Hän istuutuu puiston penkille. Hengitys alkaa tasaantua.
Parikymmentä minuuttia aiemmin kerroin miehelle olevani toimittaja ja esiintyneeni hänelle 13-vuotiaana tyttönä. Asian selvittyä hän lähti juoksemaan karkuun paniikissa.
Nyt Jusa luulee, ettei häntä enää seurata.
Hetken levättyään hän jatkaa kohti Bulevardia. Hän on varmaankin jättänyt autonsa lähettyville.
Olen pyytänyt kahta miestä turvakseni tapaamiseen. Toinen heistä tavoittaa miehen. Jusa on piiloutunut porttikongiin ja kääntänyt beigen Helly Hansenin t-paitansa nurinperin. Hän on yltä päältä hiessä.
Mies suostuu haastatteluun, kunhan sen jälkeen jätämme hänet rauhaan.
Hän näyttää aivan tavalliselta suomalaiselta maantienvärisine hiuksineen ja hieman tanakoine ruumiineen. Hän sanoo olevansa keskiluokkainen perheellinen mies.
- Pelottavan tavallinen, hän naurahtaa.
Aluksi mies kieltää tulleensa sopimaamme tapaamiseen seksin toivossa. Hän väittää ainoastaan fantasioineensa ja halunneensa varoittaa tyttöä.
- Olisin ehdottomasti sanonut, että älä hyvä ihminen tee tällasta, että olet ehkä vähän liian pieni oikeasti tapaamaan.
Nuorten seksuaalisuus kuitenkin kiehtoo miestä.
- Se on makea juttu. Mutta en halua mennä lain väärälle puolelle. Minulla itselläni on lapsia. Kun on lapsia, ei pystyisi, ei pystyisi. Ehkä halusin nähdä pillun.
Mies kiistää kiivaasti olevansa pedofiili.
- Se on tärkein pointti, että tällä ei ole mitään tekemistä lasten kanssa vaan nuorten kanssa.
Mies kertoo pyrkineensä tekemisiin murrosikäisten tyttöjen kanssa muutaman kuukauden ajan ja väittää, että tämä tapaaminen on ensimmäinen.
Hän lupaa hakea apua.
- Minua alkoi pelottaa, että tuleeko jossain vaiheessa vastaan tilanne, että menenkin rajan yli. Jos tämä paljastuisi perheelle, kaikki romahtaisi, kaikki romahtaisi...
Haastattelun jälkeen Jusa kävelee Ruttopuistoon. Vielä kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän istuu puistonpenkillä aivan hiljaa eteensä tuijottaen - ja miettii.
Kirjoituksen tekemisen yhteydessä selville saadut yhteystiedot on annettu poliisille.
Kirjoitusta varten on haastateltu vanhempaa konstaapelia Jutta Antikaista virtuaalisesta lähipoliisiryhmästä, rikoskomisario Antti Heijaria Pirkanmaan poliisilaitokselta, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijaa Ville Hinkkasta ja Pelastakaa Lapset ry:n nettiturvallisuustyön päällikköä Mari Laihoa.

Taka-ajatuksia

"Puhuin tänään äitini kanssa puhelimessa. Hän kertoi menevänsä illalla teatteriin, sillä joku mies johon hän välillä työnsä puolesta törmää, oli kertonut "saaneensa ylimääräisen lipun" ja pyytänyt äitiäni mukaan. Eli siis treffeille, vaikka sellaisesta ei suoraan puhuttukaan.
Äiti kuitenkin harmitteli sitä, että kaikki mukavat, hänestä kiinnostuneet miehet ovat vanhoja ja rumia, kuten tämäkin tapaus. Vaikka "yhteisiä mielenkiinnon kohteita kuitenkin löytyi."
Sen jälkeen hän tuumasi, että "silläkin on kuitenkin vain se mielessä, eikö ne miehet mitään muuta ajattele kuin seksiä." Naureskellen totesin, että yleensä (?) jos treffeille mennään, niin "taka-ajatuksena" on tutustua paremmin toiseen osapuoleen, katsoa kohtaako kemiat ja syntyisikö siitä jotain muutakin. Ja jos syntyy (ja välillä vaikka ei syntyisikään) niin kyllä se lähes väistämättä siihen seksiin lopulta johtaa..
Uskokaa tai älkää, mutta äitini ihmetteli, että "no eikö naisilla nyt oo lähinnä sellasia taka-ajatuksia että saiskohan tuon laittamaan pari taulua seinälle tai poraamaan muutaman reiän?"
Hmm, onko?
Kyllä minä ainakin yleensä saan taulut seinille ilman miesten apua ja jos en saa, niin ainakaan en sen vuoksi lähde treffeille..(ihan kun niillä muutenkaan kävisin)
Sitäpaitsi aviomiespalvelut ja kaverit on keksitty."

Näin meillä mutsin kanssa muutama vuosi sitten. Kopattu siis vanhasta blogista tämä.

Onnentyttö?

Elän ja olen elämäni ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä)  kertaa aikuisiällä vakavassa parisuhteessa.
Kun ottaa huomioon, että minulla kuitenkin on jo jälkikasvua, niin yhtälö tuntuu hieman nurinkuriselta.
Mutta elämä ei aina mene suunnitellusta, vaikka kuinka hienot taulukot exceliin olisikin rustannut.

Yhteenmuuton ja lapsen myötä arki on astunut parisuhteeseemme huomattavasti aikaisemmin, kuin lapsettomilla pariskunnilla.
Nyt muistelen lähinnä huvittuneena sitä alkuaikojen hehkutusta ja naiiviutta, kavereille hehkutusta.
Eräs ystäväni kaukoviisaasti totesikin minulle kun tohkeissani hehkutin kuinka i-ha-naa on kun voi miehen kanssa puhua aivan mistä tahansa, että nauti siitä kun voit, alussa puhutaan kaikesta, mutta suhteen vakiintuessa puhuminen lakkaa.

Ja niinhän siinä kävi.
Nykyisin keskustellaan lähinnä säästä, kauppalistasta, töiden sujumisesta ja kaikesta muusta arkisesta tyyliin "vessapaperi on loppu", sen alkuaikojen "kaiken" sijaan.
Alkuaikoina jaksoi koskea ja katsoa, puhua ja pussata.
Mikä pahinta, tuntuu että vika on minussa.
Olen hullu, kun en palvo maata mieheni jalkojen alla.
Kaikkien muiden silmissä mieheni hipoo täydellisyyttä.
Saan kuulla, kuinka saan olla onnekas kun olen noin hyvän miehen löytänyt.
Mieheni on ottanut lapseni omakseen, puhuu itsestään Apinamme isänä.
Siivoaa, pesee pyykkiä, tiskaa, avustettuna osaa jopa laittaa ruokaa.
Kertoo rakastavansa minua, pussailee, hakee läheisyyttä.

Mutta siinä se ongelman ydin onkin.
Mieheni hakee ja haluaa minulta niin paljon huomiota, että olen kyllästynyt sitä kokonaan antamaan.
Minä en saa juuri koskaan olla se, joka lähestyy, vaan kaiken huomion joudun "pakon edessä" antamaan.
Mies vaatii/ pyytää; anna pusu, anna käsi, tule halaamaan, aina.
Ja jos en tee kuten hän pyytää, alkaa joko tivaus mikä nyt on tai sitten mökötys, ei sitten.
Tai tivaus, rakastanko häntä edelleen, johon tulee toisinaan vastauttua turhautuneena että no kuule en rakasta!
Haluaisin itse olla se joka oma-aloitteisesti lähestyy ja pussaa, halaa, tms.

On aivan mielettömän ahdistavaa, kun mies on kuin pahainen kakara joka roikkuu housunlahkeessa kiinni huomiota hakien ja nappisilmillään tuijottaen. Enää puuttuu se vispaava häntä..
Ja miksi, oi miksi, ei mene jakeluun, että jos haluaa ottaa kädestä kiinni, niin senkun ottaa. Se tuntuisi paljon kivemmalta kuin se, että hän ojentaa kätensä minua kohti ja olettaa minun tarttuvan siihen. Ja kun en tartu, suuttuu.
Miten se voikin olla niin vaikeaa?

Ehkä hänellä on huono itsetunto ja hän vaatii vakuutteluja ja kehuja, mutta minä en yksinkertaisesti jaksa ammentaa itsestäni kaikille muille, niin että itselleni ei jää mitään.

Toisinaan tuntuu siltä, että parempi olisi olla kahdestaan lapsen kanssa.
Voiko tälläisestä suhteesta tulla mitään?
Mutta sitten muistan sen joskus lukemani lauseen; rakastaminen on tahtotila ja totean hiljaa mielessäni että tuskin se vaihtamalla paranisi.
Onhan meillä hyvätkin hetkemme ja mukavaa yhdessä.

Ja se jos mikä minua jaksaa aina vain kummastuttaa ja turhauttaa, että vaikka mies on erittäin hellyyden-ja läheisyydenkipeä, niin sänkyhommiin ei kuitenkaan kiinnostusta riitä.
Minä yritän räpytellä kauniisti silmiä, flirttailla ja kaikilla muilla tavoin viestittää että voisikos olla jotain vipinää, niin ei. Joko mies on väsynyt, haluaa kahvia, tupakkaa tai tehdä jotain muuta kuin sitä.
Ehkäpä siinäkin on syynsä minun viilentymiseeni, minä kun olen aiemmin ollut sillä saralla hyvinkin aktiivinen, mutta kun toinen vain kääntää kylkeä ja kuorsaa ja haluaa minua ainoastaan unissaan, niin eipä sitä sitten viitsi edes yrittää.

Kohtalotovereita?

Iholla

Utelias tirkistelijä ja mainonnan uhri kun olen, niin pakkohan se oli eilen alkanut Iholla-sarjan ensimmäinen jakso nauhoittaa siinä pelossa, että taas saan yhden addiktoivan sarjan seurattavakseni.
En oikeastaa odottanut sarjalta mitään ihmeellistä, siloiteltua pintaraapaisua lähinnä.

Yllätys olikin suuri kun jakson katsoin ja en voi kuin hämmästellä näiden kuvattujan ihmisten rohkeutta astua esiin katsojien arvosteltaviksi. Sillä arvostelijoitahan riittää.
Varsinkin tämä kolmen lapsen äiti, Saara, herätti minussa suurta ihailua ja ihmetystä (sekä hyvässä että pahassa).
Hänhän ilmeillä, eleillä, puheella, kaikin mahdollisin keinoin viestitti juuri päinvastaista kuin on totuttu lehtien kansista lukemaan. Vaikka julkisivu olisi kuinka kunnossa, niin lapsiperhe-elämä on rankkaa, eikä siitä aina jaksa nauttia. Ja vaikka siitä nykyään jo hieman enemmän puhutaankin, niin kyllä se on hatunnoston arvoista että sen uskaltaa kaiken kansan nähden myös näyttää.

Sitävastoin hänen miehensä nosti kyllä niskakarvani pystyyn tuolla perityypillisellä ajattelumallillaan, "sullahan on päivät pitkät aikaa siivota kun et käy töissä". Kyllä se kotiäitiys on ihan verattavissa työssä käyntiin, paitsi että niistä töistä et pääsekään kahdeksan tunnin jälkeen pois.

Seuraamisen arvoinen sarja, ainakin ensikokemuksen mukaan.

Sukupuoliroolit leikeissä

Ajassa taaksepäin.
Kapina-Apinan ollessa 5 kuukauden ikäinen, kirjoitin edelliseen blogiini sukupuolirooleista ja leikeistä.

"Joskus Sotella opiskellassani tutkin ja kirjoitin aiheesta lapsen leikki.
Siinä kritisoin sitä, kun lapsille opetetaan pienestä pitäen, että on olemassa tyttöjen ja poikien leikit ja lelut. Sukupuolesta riippuen lapsille ostetaan tiettyjä leluja ja heidän kanssaan leikitään tietynlaisia leikkejä. Vaikka lapseni on vasta vajaan 5 kuukauden ikäinen, huomaan "toistavani" näitä asioita, vaikka olenkin periaatteessa sitä vastaan. Mielestäni poikakin voi leikkiä kotileikkejä ja tyttö raisuja sotaleikkejä. Vai voiko? Jo vauvalle ostetaan tietynlaisia vaatteita, pojalle vaaleansinisiä ja tytölle punaisia ja kyllä, olen myös saanut hepuleita kun isoiso on ostanut mielestäni tyttömäisiä vaatteita, mitä ne kyllä ovat oikeastikin olleet=)
Myös hänen joululahjaksi ostamansa astiat olivat mielestäni tyttömäisiä..Niissä kun oli liilaa ja lehmiä. Mitä tyttömäistä siinä oikeasti on? Ja onko sillä nyt niin väliä minkälaisista astioista lapselle ruuan tarjoaa, eikö pääasia ole se ruoka? Mutta kun..pojalle olisi pitänyt ostaa astioita, joissa olisi ollut autoja, spidermankuvia, tai muuta ns.poikamaista tai jotka olisivat olleet vähintäänkin sukupuolineutraaleja. Astioita aion kuitenkin käyttää (toisin kuin niitä tyttömäisiä vaatteita), mutta se sai minut miettimään omaa käyttäytymistäni verrattuna ajatusmaailmaani.
Miksi minusta tuntuu siltä, että en voisi ostaa pojalleni oikeaa nukkea, mutta jos lapseni olisi tyttö, niin sille voisi ostaa leikkiautoja? Eihän lapsi yleensä aivan pienenä vedä vielä rajaa sille, että millä leikkii ja mistä on kiinnostunut, vaikka suosikkileluja toki iän myötä tuleekin. Alussahan vanhemmat itse ohjaavat lapsensa kiinnostusta valitsemalla lapselle leluja, joilla lapsen pitäisi heidän mielestään leikkiä ja siten luovat sukupuolieroja ja-rajoja.
Pojalle esitellään autoja, prätkähiiriä, tms ja tytöille nukkeja, leikkiastioita, jne. Haluanko minä kasvattaa lapseni niin? Vai haluanko opettaa pienestä pitäen, että poikakin voi leikkiä koti-ja hoivaamisleikkejä? Vastaus on, että kyllä haluan, mutta onnistunko siinä, onkin eri asia ja toistaiseksi ne nuket kyllä saavat jäädä sinne kaupan hyllylle.
Toinen asia, missä huomaan jo nyt toimivani eri tavalla kuin odotusaikana ajattelin, on lelujen määrä. Vielä silloin julistin, että vauvalle riittää aluksi muutama lelu, koska se ei suurella leluvuorella vielä tee mitään. Kuinkas sitten kävikään. Nii-in. Leluja on jo tässä vaiheessa iso ämpärillinen ja lisää tulee ostettua. Ne kun ovat minun mielestäni niin kivoja, että mukelo varmasti tykkäisi leikkiä niillä. Tykkäähän se, mutta vähempikin ehkä riittäisi, koska nyt minulla on aina ongelmana se, että mitä leluja tarjoan-kaikki kun eivät kerralla käteen mahdu ja lapsi on aivan pyörällä päästään jos ympärille kasaa monta kymmentä eri lelua."

Nyt, 4 vuotta myöhemmin nukkeja meiltä löytyy parikin kappaletta, huolimatta siitä että tutut katsoivat vinoon kun ostin pojalle sellaisen joululahjaksi.
Se on kuitenkin onnistunut kasvattamaan Apinani empatiakykyä, joten lienee ajanut tehtävänsä,
huolimatta siitä, että se on monesti saanut myös turpaansa.
Nimittäin nukessa on itkutoiminto ja kun Apina halusi yhdessä vaiheessa vauvansa kanssa aina nukkua ja sattui sitten vahingossa väärästä kohtaa sitä sipaisemaan niin että nukke alkoi itkemään, niin tämähän sitten siitä hermostui ja nukkea vähän retuutti, kun ei jaksanut itkua enää kunnella..

Leluja meillä on laidasta laitaan ja Apina haalii tarhasta mukaansa hiuspompuloita tytöiltään, tykkää leikkiä meikeillä ja juoksee paremmin korkokengillä kuin minä.
Poika se silti on.

Pullantuoksuinen kotiäiti

Olen aina halunnut äidiksi.

Jo lapsena hoivaamisviettini oli vahva, nimesin barbien lapsia ja ajattelin että samat nimet tulevat myös omille lapsilleni aikanaan (ei muuten tullut).
Olen vieläkin katkera siitä, että en saanut lahjaksi baby born-nukkea, jota halusin enemmän kuin mitään.

Haaveissani olen ollut sellainen vanhanaikainen, pullantuoksuinen kotiäiti.
Lapselle jäisi mukavia muistoja äidistä leipomassa pullaa ja tarjoilemassa sitä maidon kanssa..

Vai jääkö?

Kun totuus on se, että lapsi haluaa huomiota joka hetki ja äiti haluaisi leipoa, luoda tunnelmaa, siivota, etc (silloin kun jaksaa ja on fiilistä), niin kyllä ne muistot taitavat olla ihan päinvastaiset.

Lapsen muistikuviin taitaakin piirtyä kuva hellan ääressä hikoilevasta äidistä, joka tiuskii ettei nyt ehdi katsomaan, lupailee kokoajan tulla kohta ja joka keskittyy kaikkeen muuhun paitsi siihen oikeasti olennaiseen-eli lapseen. Ihanaa.

Miten siis olla hyvä ja huomioiva äiti, kodinhenki, viihdekeskus, nyrkkeilysäkki, kokki, siivooja, lohduttaja, vaimo, työntekijä ja koirien lenkittäjä itseään hukkaamatta, niin että voi myös ottaa oman aikansa ja tehdä asioita joista itse nauttii?
Vai pitääkö oma nautinnon-ja mukavuudenhalu kuopata lapsen syntymästä lähtien seuraavaksi 18 vuodeksi ja keskittyä olemaan "vain äiti".

Kuinka paljon muut viettävät oikeasti aikaa lastensa kanssa leikkien ja touhuten?
Vaadinko itseltäni liikoja, kun vaadin että minun on joka päivä jaksettava leikkiä ja pelata ja touhuta lapsen kanssa, silläkin uhalla että nukahdan lattialle kesken leikin, kuten kävi viime viikolla?

Riittääkö lapselle toisinaan se, että äiti "on vain paikalla", että jutellaan päivän kuulumiset läpi, touhutaan yhdessä hampaiden pesun merkeissä ja illan päätteeksi sylissä rauhoitutaan iltasadulle?

Miksi en tehnyt kakkosta ykkösen perään niin, että lapsista olisi edes jotain seuraa toisilleen?

Elämää peliriippuvaisen kanssa

Mieheni on peliriippuvainen. On ollut jo vuosia. Vuosia ennen kuin edes olimme tavanneet. Asia selvisi minulle jo ennen seurustelun alkua, joten en ottanut sikaa säkissä. Tai niinhän sitä luulin.
Mieheni kertoi avoimesti ongelmista pelikoneiden kanssa. Nimenomaan kolikkopelien kanssa. Niiden, joita on joka nurkassa.
Hänellä oli ollut ja on edelleenkin rutkasti lainaa niistä johtuen. Onneksi summa pienenee kokoajan, ja nyt se on jo alle 15 tuhatta euroa, vaikka pirusti rahaa sekin on.
Hän kertoi, että kolikkopelien pelaaminen on nykyisin hallinnassa. Alussa en ymmärtänyt, että se on sama kuin alkoholisti sanoisi juomisen olevan hallinnassa. Tai narkomaani huumeiden käytön.

Pelaamista on monenlaista. On raaputusarpaa, lottoa, kenoa, viikkaria, nettipelejä, kasinoita, laivalla rulettipöytää, etc.
Mieheni koki-ja kokee edelleen, että hänen ainoa ongelmansa oli nimenomaan kolikkopelit.
Paskanmarjat!
Kyllä se ongelma on pelaaminen kokonaisuudessaan. Ei alkoholistikaan voi sanoa että ongelmia on vain viinan kanssa, ei oluen, noin niinkuin esimerkkinä.
Ja vaikka siihen pelaamiseen ei enää menisikään rahaa niin paljon kuin ennen, niin ei se sitä ongelmaa poista.
Nimittäin kyllä se minusta ongelmalta tuntuu, kun esimerkiksi lotto on muodostunut pakkomielteeksi.
Ensinnäkin sitä, milloin se tehdään, pitää suunnitella etukäteen, ettei se vahingossakaan jää tekemättä.
Kerrankin mies oli lähdössä laivalle (ja, historiallista kyllä) oli unohtanut lapun kotiin, niin sieltä sitten piti oikein soitella että voisinko sen ystävällisesti käydä tekemässä.
Loton/muun pelin, esim.Kenon, varjolla on hyvä ajella vaikkapa 5 tai 10 kilometria, että pääsee sen ihan varta vasten tekemään.
Tai sitten, "mä voisin käydä kioskilla hakemassa tupakkaa"-ja tupakanhakureissulta palatessa kädessä heiluu Keno-lappu. "Tuli nyt mieleen tuossa samalla tälläinenkin tehdä".
Niinpä niin. Itseäänhän tuo huijaa, sillä minä osasin sen aavistaa jo siinä vaiheessa kun kämpän kun kioski oli mainittu.

Puolison pelaaminen kuumentaa tunteita, ainakin meillä. Ja yleensä se olen minä, joka siinä savuaa.
Talvella olimme koirien ja lapsen kanssa lenkillä ja siinä sitten oli puhetta siitä että tarvitsen seuraavana päivänä kolikoita pysäköintiin.
Miespä sitten "ihan hyvää hyvyyttään" lupaili, että voi käydä kioskilla rikkomassa minulle rahaa, ettei minun sitten tarvitse aamulla kiireessä sitä tehdä.
Tokihan minä siinä vaiheessa arvasin, että kioskilta tullaan ulos vähintää Kenon kanssa, mutta ääneen en sitä sanonut. Toivoin vain parasta.
No, aikamme siinä paukkupakkasessa herraa odoteltuamme tämä sieltä tuleekin ja kuten arvata saattoi, pelannuthan se oli. Valitteli vielä kuinka oli kovasti jonoa ja oli ihan sitten vasta kioskille sisälle mennessä tullut mieleen että josko vähän pelaisi ettei tarvitse pelkkää rahaa rikkoa..
Siellä kioskissahan ei tietenkään ole niitä rahanvaihtokojeita ei..
No, minulla joka tapauksessa katkesi pinna ja sanoin suorat sanat miehelle siitä, kuinka perseestä on koittaa pelaaminen naamioida tuolla tavoin ja kuinka minä sen tiesin sillä sekunnilla kun ehdotti asiaa että pelaaminen sitä taas on mielessä. Ja annoin pitää kolikot itse. Vaihdan saatana ihan itse rahani.

Muutama viikko sitten miehellä oli matti kukkarossa ja tilipäivä vasta viikonlopun jälkeen.
Lotto oli kuitenkin tulossa ja sehän oli sitten tehtävä.
Ensin hän manasi minulle, kuinka veikkauksen pelejä ei voi maksaa luottokortilla.
Sen jälkeen sanoi, että nostaa luotolta sitten ihan käteistä rahaa 20 euroa, että voi loton tehdä.
Olenko ainoa, kenen mielestä on järjetöntä nostaa luotolta rahaa ja vielä maksaa siitä nostoprovisio, ennemmin kuin jättää loton tekemättä?

Huoh.
Onneksi luin kirjan nimeltä Rulettipäiväkirja.
Se kertoo peliriippuvaisen elämästä ja sen luettuani ymmärrän kyseistä riippuvuutta paremmin.
Mutta kyllä sitä vertaistukea silti kaipaisi muilta peliriippuvaisten puolisoilta.

Lapsenteko

Olen ajoittain pohtinut sitä, että kun puhutaan lasten tekemisestä, niin se sana tekeminen särähtää jotenkin korvaani. Eikös se lapsi tule siinä peitonheiluttelun oheistuotteena, jos on tullakseen.
Tuntuu siltä, että heti kun on saanut ajatuksen siitä että lapsi voisi olla tervetullut, niin pitäisi singahtaa apteekkiin ostamaan ties mitä ovulaatiotikkuja ja sitten tikun ja kellon kanssa käskyttää mies hommiin. Ja tietenkin siten, että on itsensä jo siihen pisteeseen saanut keinolla jos toisella että mitään esileikkejä ei tarvitse edes miettiä, ettei vaan se oikea hetki mene hukkaan. Sitten pitäsi jalat ylhäällä makoilla sängyssä että varmasti tärppää. Jotenkin se kuulostaa niin vastenmieliseltä, vähän ehkä kliiniseltäkin.
Ja siitä tekemisestä tulee mieleen, että pullataikinaa tehdään.
Toki,on niitä jotka kärsivät lapsettomuudesta ja joiden pitää oikeasti nähdä vaivaa enemmän kuin tarpeeksi lapsen saamisen eteen, silloin tottakai kaikki keinot ovat sallittuja.

Aika on kuitenkin minuakin tässä suhteessa opettanut ja nyt ymmärränkin paremmin kuin koskaan, miksi siitä puhutaan nimenomaan lasten tekemisenä.
Nimittäin kun lähtötilanne on se, että naisella on ensin lapsi (pieni) jonka jälkeen kuvioon astuu mies, niin kyllähän se parisuhde on vähän eri lähtötilanteessa kuin lapsettomilla ihmisillä. Sitten kun lisätään yhteen avoliitto ja miehen tutustuminen lapsiperheen elämään, kun mies itsekin sitä huomiota kaipaisi, niin kyllä siinä tuntee itsensä sen verran väsyneeksi päivän päätteeksi, että alkuhuuman kadottua se peiton heiluttelukin jää sen verran vähemmälle, että jos ja kun toinen lapsi vielä halutaan, niin kyllähän sitä saa ihan tekemällä tehdä. Jotenkin kun en jaksa uskoa siihen ihmeeseen että toinen saisi alkunsa yhtä hyvin oheistuotteena, kuin ensimmäinen.
Nimittäin jos seksiä harrastaa kerran kaksi kuukaudessa niin saa kyllä pirun hyvä tuuri olla, että sattuu osumaan juuri tärppipäivälle ja vielä tulostakin syntymään.
Että kyllähän siinä sitten taitaa sitä tekemisen makua olla.
Eri asia sitten, onko se hyvä vai huono maku, mutta aina kun jotain pitäisi alkaa tekemään, niin kyllähän se hieman vaivalloiselta tuntuu ja pelkkä ajatuskin väsyttää.

Lapsen logiikkaa

Kyllä sillä meidän Apinalla sitten välähtää. Eräänä iltana kun olin jo ehtinyt rojahtaa sohvan pohjalle, havahduin siihen että huoneesta kuuluu kolinaa. Tapasin lapsen niinsanotusti rysän päältä, oli nimittäin avannut komeronsa ovessa olevan hakasen (joka siis on lähes 2 metrin korkeudessa), sellaisen turvallisen oloisen lipasto-tuoli viritelmän avulla. Hakanen ovessahan on nimenomaan siksi, että Apinalla ei ole sinne mitään asiaa.

Kun ilmoitin, että sieltähän ei sitten saa ottaa mitään, niin vastaus tuli hetkeäkään empimättä "en mä sieltä mitään ottanut, mä vaan katoin mitä mä otan sitten yöllä sieltä kun herään".

Näin sitä varmistetaan se, että äiti ei ainakaan rauhallisin mielin saa seuraavaa yötä nukkua.

Kohta aikuinen

Päivänä eräänä kun olin hakemassa lapsosta tarhasta, tämä esitteli innoissaan parkkitaloa, jonka tarhakaveri oli päiväkotiin lahjoittanut.
Minä sitten ihmettelemään että kuinkas se nyt silleen, eikös se enää ite leiki sillä?
Lapsipa tähän vastasi,"no ei, se on jo viis, se on hei kohta aikuinen".

Niin se aikuistuminen alkaa aina vain aiemmin ja aiemmin.

Vaarallinen sisustuskuume

Olen asunut nykyisessä kerrostalokolmiossa nyt 2 vuotta.
Kun asunto oli vaihtanut omistajaa, vaihtuivat samalla myös keittiön tasot,lavuaari, liesi, astianpesukone, jääkaappi, sekä muutama runko ja ovien nupit.

Kun suhteeni muuttui avoliitoksi, vaihtuivat makkarissamme tapetit ja seinien väri.

Nyt on kuitenkin sisustuskärpänen puraissut ja tartuttanut ilmeisen vakavan sisustuskuumeen, joka on kestänyt jo kuukauden.
Kaikki lähti siitä, että onnistuin huuto.netistä bongaamaan ja huutamaan itselleni sikahalvalla upean näköistä laminaattia olkkarin tarpeisiin. Seuraavaksi pitikin sitten jo vaihtaa myös keittiön ja eteisen lattiat. Sen jälkeen löysin Ronsealin kaakelimaalin ja niin saivat keittiön välitilan laatat uutta väriä ja ilmettä. Sitten pitikin jo vetimetkin vaihtaan tuoreempiin ja ikkunalaudatkin olivat ruman harmaat ja ne piti muovata uuteen uskoon aivan mahtavalla Dc-fixillä. Miten ihmeessä en ole siitä aiemmin kuullut?
Uuden ilmeen saivat myös keittiön tuolit, jotka piti päällystää uudelleen, vessan kaapienkin vetimet piti vaihtaa ja listat toki myös uusittiin.
Myös lapsen huone alkoi tympäisemään, joten ei muuta kuin suunta kohti Ikeaa ja uusien kalusteiden hakuun. Vintiltä kaivettiin lapsen sinne viety pöytä ja maalattiin, ikeasta ostettu arkkukin tuunattiin huoneeseen sopivaksi.

Seuraavaksi pitäisi käyttää maalattuihin kaakeleihin hieman saumakynää ilmeen viimeistelyyn, maalata ovien karmit ja ovet, olohuoneen yksi seinä, mahdollisesti keittiö, sekä puhelinpöytä joka sijoittui vintiltä muksun huoneeseen.

Sisustuskuumeen kourissa kamppailevana tahdonkin varoittaa teitä taudin vaaroista.
Oireina on pakonomainen tarve selata sisustuslehtiä/ googlettaa sisustusideoita/ erilaisille foorumeille kirjautuminen, pakottava tarve tehdä jotakin, jatkuva tyytymättömyys nykyisiin tiloihin ja kun asiat on laitettu kuntoon, uusien viallisten kohteiden löytäminen.
Kuume voi aiheuttaa hiertymiä parisuhteeseen, koska toinen on voinut välttyä tartunnalta.
Lisäksi se voi aiheuttaa akuuttia unenpuutetta, kun nukkuminen on viimeinen asia mielessä.
Toipumisesta ei ole vielä kuukaudenkaan jälkeen tietoa, parannuskeinoa ei ole löytynyt.

Lelupäivärike

Meidän tarhassa lelupäivä on aina maanantaisin.
Sinänsä hyvä, että se on helppo kaikkien muistaa, sekä vanhempien että lasten.
MUTTA. Mitäs sitten, kun lapsi välttämättä haluaa jonain ei-lelupäivänä tarhaan mukaan "lelun". Lainausmerkeissä siksi, että se on jo kohtuullisen hyvin sisäistetty, että "oikeita leluja" ei saisi viedä kuin maanantaina. Mutta entäs sitten kynät, lompakko, hiusponnarit, heijastimet, etc.

Olen kyllä sanonut, että periaatteessa kaikki millä leikit, voidaan luokitella leluiksi, mutta kun muksu huutaa vieressä naama punaisena, kellon viisari tikittää, hiki valuu ja pinna kiristyy, niin siinä kyllä saa lelupäiväsäännöt kotona kyytiä ja vastuu lelun takavarikoimisesta siirretään suosita tarhalle.
Tapelkoot siellä loukkaantuneen ja raivostuneen muksun kanssa niistä leluista, siitähän niille maksetaan.

Kuinka suuri rike on antaa lapsen viedä vaikka nyt se lompakko tarhaan?
Pidetäänkö minua huonona äitinä joka ei osaa asettaa lapselleen minkäänlaisia rajoja?
Toki ymmärrän että sääntöihin on syynsä, muuten tarhan valtaisi omien lelujen vuori joka päivä ja jos jollain ei olekaan niin poruhan siitä tulee, mutta ymmärretäänkö siellä tarhassakin se, että aina ei vain jaksa/huvita/ole aikaa tapella asiasta lapsen kanssa.

Lomalla laatuaikaa perheen kanssa

Kuten totesin, aion siirtää tänne osan aiemman blogini teksteistä.
Tässä niistä yksi, jonka olen kirjoittanut muutamia vuosi sitten, lapsen ollessa ehkäpä parivuotias nyt plakkarissa olevan neljän sijaan.
Kun ikää on tullut lisää (lapselle, minähän EN vanhene), niin lopussa alla vielä tarkastelu siitä, että mitkä kohdat ovat muuttuneet.

"Nauttiessani parin viikon mittaisen lomani viimeisestä illasta aloin vakavasti pohtimaan, että minkälainen masokisti on keksinyt, että lomalla tulisi viettää laatuaikaa perheensä kanssa? Lieneekö kyseessä ollut joku perheetön tapaus, jonka silmissä kiiluvat unenomaiset kuvat pariskunnasta makaamassa hiekkarannalla lapsien temmeltäessä rantavedessä ja koiran kirmatessa aallokossa..tai sitten kyseessä on ollut MIES.

Jälkimmäistä veikkaan vahvemmin sen vuoksi, että jos olisin mies, voisin minäkin viettää rauhaisan loman perheen parissa;

Aamuisin nukkuisin pitkään ja käskisin vain emännän hoitaa lapsia, sillä lomallahan työn raskaan raatajan kuuluu saada levätä. Ruuan emäntä toisi toki valmiina pöytään, eikä aamukahviakaan tarvitsisi itse keittää. Toki osallistuisin kokkailuun grillailemalla ne jokakesäiset Kabanossit ja Pihvit, kunhan joku muu hoitaisi tiskauksen ja availisi ansaitut oluset. Pyykit katoaisivat korista itsestään ja siivousvehkeisiin koskisin enintään autotallia vähän siistiessäni, tai kuivatessani autoa pesulan jäljiltä. Lasten kanssa viettäisin luksusaikaa palloa potkien tai vaikkapa pelikonsolilla pelaten.

Mutta, koska olen nainen ja kaiken lisäksi yksinhuoltaja, niin olen sitä mieltä että jokaisen kuuluisi saada pitää lomansa henkilökohtaisina lomina (ainakin puolet lomasta), omassa ihanassa seurassaan ja perheen seurasta voisi halutessaan nauttia , jos siltä tuntuisi..ja sitten pääsisi taas pakenemaan omaan salaiseen piilopaikkaansa.

Vertaillaanpa huvin vuoksi "lomaa" ja työarkea:

1."Lomalla" saan juoda ensimmäisen kupillisen teetä rauhassa iltakahdeksalta, töissä aamukahdeksalta.

2."Lomalla" saan aterioida rauhassa ensimmäisen kerran myöskin iltakahdeksalta, töissä milloin vain klo 8-16 välillä. Töissä on myös tarjolla päivän lehti (ehjänä).

3."Lomalla" ollessani joudun tappalemaan lapsen kanssa ruokailusta 5 kertaa päivässä (ja vaihtamaan yhtä usein vaatteita), keittämään puuron kerran päivässä, miettimään lähes jokaiselle päivälle eri ruokaa ja siivoamaan keittiön jokaisen ruokailun jälkeen.
Töissä ollessani joudun tappelamaan ruokailusta vain 2 kertaa päivässä, keittämään puuron joka 2 päivä ja siivoamaan keittiön keskimäärin kerran päivässä, sekä miettimään uuden ruuan vain joka 2 päivälle.

4.."Lomalla" lapseni ei välttämättä nuku päiväuniaan, mikä tarkoittaa sitä, että noin klo 14-15 eteenpäin saan kuunnella väsymyksestä johtuvaa kiukuttelua.

5.Töissä ollessa lapseni nukkuu päiväkodissa suhteellisen riittävät päiväunet ja väsymyksestä johtuva kiukuttelu on huomattavasti vähäisempää.

6."Lomalla" tietokonetta on lähes turha koittaa avata, sillä sitä en saisi kuitenkaan rauhassa käyttää, kun taas töissä voin viettää 8 tuntia päivässä netissä surffaten ja uutisia lukien.

Hmm, kumpikohan on mielestäni lomaa?"

1.Pätee edelleen muutoin, mutta kellonaika siirtynyt klo 20.30
2.Pätee edelleen. Kellonaika siirtynyt klo 20.30. Tokihan meillä siis ruokaillaan yhdessä, mutta kun lapsi on sitä sorttia joka tahtoisi edelleen toisinaan että häntä syötetään/kehutaan jokaikisestä suupalasta/katsotaan temppuja (joita ei ruokapöydässä tarvitsisi tehdä lainkaan) tai vahtoehtoisesti ei meinaa pysyä ollenkaa pöydässä/pysyessään keikkuu, hyppii, leikkii, etc, niin kyllä siitä on kuulkaa ruokarauha kaukana.
3. Totta, paitsi että puuroa keitän enään ehkä kerran kuukaudessa.
4. Päiväunia ei nukuta enää missään. Onneksi.
5. Noh, siitä muuta kiukutteluahan riittää muutenkin ihan tarpeeksi.
6. Edelleen totta.

Muutos on tullut myös siviilisäätyyni, eli statukseni on nykyään avoliitossa.

Alku

Edellisen blogini kirjoittamisen lopetin joskus vuonna 1 ja 2 vai olisiko ollut vuosi 5. Joskus kuitenkin. Nyt sain kipinän aloittaa sen uudelleen. Ja koitan myös siirtää osan aiemmista teksteistäni tänne. Siis ne, jotka ovat vieläkin julkaisukelposia.
Tarinaa kyllä riittää, kunhan vain innostusta siirtää se kirjalliseen muotoon olisi.
No, nytpä se nähdään.