Minulla on aina ollut "kovat tavoitteet ja kriteerit" äitiydestä.
Osasyynä varmastikin oma lapsuus, jonka olisi suonut menevän paremmin. Ja kuten ihmisluonteeseen kuuluu, niin sitä omaa huonoa lapsuutta koitetaan paikata sillä että yritetään luoda omalle lapselle sellainen lapsuus, jonka olisi itse halunnut.
Ja kaikkihan sen tietää, mitä sitten tapahtuu, kun ei ne omat tavoitteet toteudu ja periaatteita joutuu heittämään roskakoriin.
Syyllisyys, masennus, epätoivo, epäonnistuja, paska mutsi.
Haluaisin niin kovasti olla lapselleni läsnä. Haluaisin jaksaa peuhata hänen kanssaa tuntitolkulla ja vastailla aina yhtä kärsivällisesti kaikkiin kysymyksiin joita hän keksii esittää.
Mutta.
En minä jaksa leikkiä autoilla montaa tuntia, todellisuudessa en edes montaa minuuttia. Toisinaan olen niin väsynyt, että nukahdan lattialle kesken leikin.
En jaksa katsella niitä samoja elokuvia, joiden repliikitkin muksu jo osaa ulkoa.
En jaksa innostua samasta kohtauksesta montaa kertaa ja kommentoida sitä aina yhtä ilahtuneena.
En jaksa aina ulkoillessamme innostua uudelleen ja uudelleen samoista tempuista, lumikasoista, kuralätäköistä.
Madoista, perhosista, lentokoneista ja mudasta.
En jaksa aina kävellä takaisinpäin katsomaan mitä näytettävää muksulla tällä kertaa on.
En jaksa aina vain odottaa ja odottaa sitä yhtä hetkeä.
En jaksa aina selittää uudelleen ja uudelleen samoja asioita.
En jaksa aina vastata siihen miksi jokin asia on niin kuin on, varsinkin jos en itsekään osaa kertoa vastausta.
"Miksi tuo tähti on tuolla". "Miksi lehdet ovat vihreät" Miksi, miksi ja miksi.
Kuinka väärässä olinkaan, kun järkyttyneenä totesin vuosia sitten kaverini miehelle että "et sä noin voi sanoa", kun tämä moitti kolmevuotiasta kyselyikäistään jatkuvista kysymyksistä.
Juu, kyselemällä oppii, mutta en minä ole kävelevä tietokirja.
Rahan arvo kuitenkin kannattaa lapselle opettaa.
Nimittäin eilen kun kyllästyin siihen että Apina oli syönyt iltapalaansa arviolta puoli tuntia telkkarin ääressä valittaen kuinka ei halua katsoa sitä eikä tätä vaan jotain aivan muuta, kuinka maito on loppu, nenä pitäisi niistää, etc, totesin että minä en jaksa herraa aina palvella.
Jos hän vastedes haluaa minun hakevan mukinsa ja täyttävän sen, niin hän voi sitten maksaa minulle siitä. muussa tapauksessa herra on hyvä ja tuo itse mukinsa keittiöön täytettäväksi.
Ja kas kummaa, ihme tapahtui, lapsi toi mukinsa erittäin kilttinä poikana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti