Pullantuoksuinen kotiäiti

Olen aina halunnut äidiksi.

Jo lapsena hoivaamisviettini oli vahva, nimesin barbien lapsia ja ajattelin että samat nimet tulevat myös omille lapsilleni aikanaan (ei muuten tullut).
Olen vieläkin katkera siitä, että en saanut lahjaksi baby born-nukkea, jota halusin enemmän kuin mitään.

Haaveissani olen ollut sellainen vanhanaikainen, pullantuoksuinen kotiäiti.
Lapselle jäisi mukavia muistoja äidistä leipomassa pullaa ja tarjoilemassa sitä maidon kanssa..

Vai jääkö?

Kun totuus on se, että lapsi haluaa huomiota joka hetki ja äiti haluaisi leipoa, luoda tunnelmaa, siivota, etc (silloin kun jaksaa ja on fiilistä), niin kyllä ne muistot taitavat olla ihan päinvastaiset.

Lapsen muistikuviin taitaakin piirtyä kuva hellan ääressä hikoilevasta äidistä, joka tiuskii ettei nyt ehdi katsomaan, lupailee kokoajan tulla kohta ja joka keskittyy kaikkeen muuhun paitsi siihen oikeasti olennaiseen-eli lapseen. Ihanaa.

Miten siis olla hyvä ja huomioiva äiti, kodinhenki, viihdekeskus, nyrkkeilysäkki, kokki, siivooja, lohduttaja, vaimo, työntekijä ja koirien lenkittäjä itseään hukkaamatta, niin että voi myös ottaa oman aikansa ja tehdä asioita joista itse nauttii?
Vai pitääkö oma nautinnon-ja mukavuudenhalu kuopata lapsen syntymästä lähtien seuraavaksi 18 vuodeksi ja keskittyä olemaan "vain äiti".

Kuinka paljon muut viettävät oikeasti aikaa lastensa kanssa leikkien ja touhuten?
Vaadinko itseltäni liikoja, kun vaadin että minun on joka päivä jaksettava leikkiä ja pelata ja touhuta lapsen kanssa, silläkin uhalla että nukahdan lattialle kesken leikin, kuten kävi viime viikolla?

Riittääkö lapselle toisinaan se, että äiti "on vain paikalla", että jutellaan päivän kuulumiset läpi, touhutaan yhdessä hampaiden pesun merkeissä ja illan päätteeksi sylissä rauhoitutaan iltasadulle?

Miksi en tehnyt kakkosta ykkösen perään niin, että lapsista olisi edes jotain seuraa toisilleen?