Sanoista tekoihin

Viime viikko oli vähintäänkin mielenkiintoinen.
Oma parisuhde tuntui tökkivän yhtä pahasti kuin "Suomen kattavin 3g verkko".
Päässä pyörivät ajatukset siitä, että haluanko ja pystynkö elämään tässä suhteessa loppuelämäni, kun toinen tuntuu koko olemuksellaan ärsyttävän minua kaikin mahdollisin-ja mahdottominkin tavoin ja tuntuu siltä ettei mikään ole hyvin.
Sitten ystäväni oli riidellyt miehensä kanssa ja istuimme aamun tunneille asti vatvomassa asioita maan ja taivaan väliltä ja jaellen vinkkejä toisillemme.
Seuraavana päivänä olikin sitten minun vuoroni ottaa miehen kanssa kunnolla yhteen ja lopulta ajauduin huutamaan lähes kurkku suorana siitä, että eihän me jumalauta nykyään edes keskustella mistään muusta kuin päivän säästä(hieman kärjistettynä) ja että miten jumalauta sellaisen ihmisen kanssa voi edes keskustella, jolla ei ole lainkaan omia mielipiteitä.
Tämä purkaus kuitenkin toi jotakin hyvääkin, sillä pitkästä aikaa kyseisenä iltana tv jäi sivurooliin ja aikamme kinattuamme saimme ihan järkevää keskusteluakin aikaan ja puitua asioita, jotka ovat vaivanneet pidemmän aikaan (lue, minä puhuin, mies kuunteli) ja sovimme myös että jatkossa voisi olla hyvä että oikeasti viikottain olisi hetkiä, kahdenkeskisiä sellaisia, jolloin keskittyisimme tv:n sijaan toisiimme, keskustelemaan, etc.

Sitten kun vielä siirryttäisiin puheiden tasolta tekoihin, vietettäisiin edes yksi ilta viikossa ihan kahdestaan, ilman taustalla, tai siis päätähtenä olevaa telkkaria. Parisuhde vaatii työtä ja tuntuu että arjen kiireen keskellä sitä pitää toista liikaa itsestäänselvyytenä ja omien tunteidensa kaatopaikkana.
Se, että tiedostan asian ja haluan tämän toimivan ei vain valitettavasti takaa sitä, että homma sujuu niin. Ja ikävä kyllä syyllinen löytyy ihan peiliin, tai muuhun heijastavaan pintaan katsomalla.
Tahtoisinkin tietää, että kuinka te muut hoidatte parisuhdettanne? Kuinka pidätte liekin yllä, ettekä kangistu tiettyihin kaavoihin?

Kun en pysty

En vieläkään ole kyennyt kirjoittamaan miehelleni sitä saakutin kirjettä. Ja hiljaiselo makuuhuoneen puolella vain jatkuu ja jatkuu. Jotenkin tuntuu, että kirje vain loukkaisi häntä ja se keskustelu sen jälkeen olisi kaikkea muuta kuin rakentavaa.
Tyydyn siis makaamaan sängyssä selälläni, kattoa tuijottaen ja pyöritellen asioita päässäni.
Mietin, eikö mies enää oikeasti halua minua, onko hän vai niin "haluton", vai mikä on vikana. Ei tämä herranjumala enää normaalia ole, eikä oikein parisuhdekaan.
On aivan sama miten pukeudun, on aivan sama mitä sanon, teen tai olen tekemättä. Tulos on silti sama. Tai no, sitä en ole kokeillut että suoraan sanoisin vain että voitasko nyt v..ttu vaan p..na koska se kuulostaa jotenkin niin-kylmältä. Ja toisaalta toiveissa olisi se, että ensin olisi jonkin sortin esileikkiä ennen itse asiaan menoa. Muuten ei hommasta tule omalta puolelta mitään.

Kolmas pyörä

Jotakin kautta päädyin seuraavaan blogiin http://salatturakkaus.blogspot.com/ ja jäin kerrasta koukkuun, luin koko blogin läpi työpäivän aikana, tosin kommentteja en jaksanut alkaa lukemaan, kun olivat niin ala-arvoisi vissiin suurimmaksi osaksi.
Miksi, oi miksi olin ahne ja luin sen kerralla läpi, huomiseksi ei jäänyt mitään. Toivottavasti kirjoittaja päivittää blogiaan piakkoin, sillä jäin uteliaana odottamaan lisää..ja lisää ja lisää..
ja toivon, että tuo tarina saa onnellisen lopun. Tyttö saa prinssinsä ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka.
Skeptikkona minäkin kyllä ensin ajattelin, että niinpä niin, pesän perässähän tuo mies on ja toisaalta huvitti se vakuuttelu että jos mies sen perässä vain olisi, niin miksi riskeeraisi kaiken vain sen vuoksi, jos ei rakastaisi tosissaan. Nimittäin tosiasiahan on, että helvetin moni mies ja nainen riskeeraa päivittäin suhteensa, oli se sitten toimiva tai ei, pelkästään fyysisten halujen vuoksi. Mutta myös muista syistä.

Toisaalta olen itsekin joskus ollut vastaavassa asemassa, joten ymmärrän kyllä molemmat puolet, tai sanoisinko, oikeastaan lähes kaikki puolet asiasta.

Parisuhdekeskustelu kirjeitse

Päätin kirjoittaa miehelle kirjeen, jossa kerron miltä minusta tuntuu kun makkarissa ei ole "elämää".
Kirjeen siitä syystä, että jos otan asian puheeksi, tiedän hänen suuttuvan jo puolesta lauseesta vaikka kuinka koittaisin esittää asian syyttelemättä, musta tuntuu-muodossa, rauhallisesti keskustellen. Häneltä kuin ei tarvitse kysyä muuta kuin että mitä sä teet, niin kokee senkin jo pahimmillaan syyttelynä.

Nyt vain ongelmana on se, että mitä kaikkea siihen kirjoitan. Kirjoitanko aivan kaiken, vai vain pelkistetysti muutamalla lauseella?

PS. Olisi erittäin mukavaa, että te jotka käytte täällä blogiani lukemassa, jättäisitte itsestänne pienen merkin kommentin muodossa=)

Patoutunutta turhautumista

Olen turhautunut seksuaalisesti.
Kuten edellisestä kirjoituksestani käy ilmi, meillä ei peittoa heiluteta kuin kerran tai parhaassa tapauksessa kaksi. Siis ihan helvetin harvoin. Minun yksinasuva, sinkkuna viihtyvä äitinikin saa useammin miestä (älkäälä vain kysykö mistä ihmeestä minä sen tiedän).
Joko mies on väsynyt tai nälkäinen (tai tehtävälistalla on jotain muuta tärkeämpää).
Viimeaikaiset seikkailut makuuhuoneen puolella ovat rajoittuneet niihin harvoihin kertoihin, kun mies on keskellä yötä alkanut "lämmittelemään" minua-siis unissaan. Ja koska muuten ei tunnu heruvan, niin olinpa minä kuinka väsynyt tahansa, niin silloinhan sitä on otettava kun annetaan.

Tällä viikolla päätin, että tilanne saa luva muuttua enkä enää suostu keskellä yötä siihen että minut herätetään siksi kun mies kerrankin haluaa-edelleenkin siis unissaan (tai niin, kyllähän hän aina jossain vaiheessa havahtuu siihen mitä on tekemässä).
Ajoitukseni oli loistava. Muutama yö sitten heräsin miehen yrityksiin. Päätin jatkaa uniani ja leikkiä nukkuvaa vaikka se alkuun tuottikin hieman hankaluuksia.
Onnistuin kuitenkin ja lopulta mies luovutti.
Seuraavana päivänä sain "kuulla asiasta". Mies totesi, että "vähän vitutti kun et herännyt", olisi tehnyt mieli sanoa että kuule, mua vituttaa lähes joka päivä kun jään ilman. Tyydyin toteamaan puolihuumorilla että niin, on se kiva kun mies haluaa minua enää vain unissaan.-Syvä hiljaisuus, no comments.

Seuraavana yönä sama toistui, mutta taktiikkani vaihtui. Käänsin kylkeä, tönsin sitkeän miehen pois kimpustani ja ärähdin, että antaisi olla.
Seuraavana päivänä mies kyselee että muistanko edellisen yön. Tiuskaisin muistavani.
Mies ihmetteli äänensävyäni ja lopulta totesin saman kuin edellisellä keskustelukerralla, että mies haluaa minua enää ainoastaan öisin. Vastaukseksi sain että eihän se nyt pidä paikkaansa.
Eipä.
Minä en jumalauta edes muista, että milloin olisimme viimeksi harrastaneet seksiä niin, että se ei olisi tapahtunut kesken unien. Lapsiperheessä toki aikakin on aina hieman kortilla, mutta kun kyse ei ole siitäkään. Lapsi kuitenkin on joka 4 viikonloppu hoidossa perjantai-illasta sunnuntai päivään ja niinäkään viikonloppuina ei ole luoja ties kuinka pitkään aikaan tapahtunut mitään sen saralla.

Olen niin kyllästynyt torjutuksi tulemiseen enkä halua enää latistaa itsetuntoani enempää, että  enää en jaksa edes kovin usein yrittää miehen lähestymistä.
Aina tuntuu olevan huono hetki, joko väsyttää tai on nälkä. Lähelläni tulee kuuma, päällä/sivulla en voi maata koska painan (ja olen siis normaalipainoinen, toim.huom! vaikka voihan sitä silti "painaa") kosketus kutittaa/tuntuu epämiellyttävältä (ja kun kysyn että miten sitten voin koskettaa niin että se ei kutita, mies suuttuu), etc.
Muutamia kuukausia sitten jopa ihan keskustelimme asiasta ja kerroinkin että en jaksa edes yrittää, kun koen tulevani jatkuvasti torjutuksi. Mies vain tuumasi että häntä asia ei ole edes haitannut ja koitti kaikin keinoin lopettaa keskustelumme parisuhteemme tilasta tivaamalla että joko mennään syömään.

Miten tälläiseen tilanteeseen voi saada muutoksen? Vai onko asiaan vain sopeuduttava?
Minulle kyseessä on kuitenkin tietyllä tapaa iso asia ja pidemmän päälle omaan apuun turvautuminen turhauttaa kun parisuhteessa kuitenkin ollaan (mies ei ole sanojensa mukaan ikinä parisuhteessa joutunut/halunnut itse itseään hoidella)
Tämä kuitenkin on yksi iso syy huonoon mielialaani, joka tulee myös sitten mieheen purettua.

Roolit nurinkurin

Lueskelinpa tuossa tauolla päivän Iltalehteä, jossa oli juttua parisuhteiden yleisistä riidanaiheista ja siitä kuinka asiat voisi käsitellä paremmin, etc.
Juttua lukiessani koin pienoisen järkytyksen, minä käyttäydyn lehden jutun perusteella miehen tavoin, kun taas mieheni on meillä se nainen!
Eräskin esimerkki oli kuin suoraan elämästämme; Nainen tilittää miehelle työpaikkansa huonoa ilmapiiriä, tms ja mies alkaa heti keksimään siihen konkreettisiä parannusehdotuksia, kun nainen vain toivoisi toisen kuuntelevan ja ymmärtävän, sanovan että kaikki kyllä järjestyy. Lopulta nainen suuttuu miehelle, joka ei ymmärrä vaan antaa kokoajan neuvoja. Jotenkin noin se juttu meni.
Meillähän tämä menee siis niin, että mies on se joka asiasta valittaa ja puhuu ja minä perkele en osaa pitää suutani kiinni ja vain ymmärtää, vaan heitän ehdotuksia ehdotusten perään ja liputan työpaikanvaihdoksen puolesta. Jatkossa koitan pitää suuni kiinni.

Miehisyyttäni tukee myös se, että minä olen meistä se, joka on "aikuisviihteen" puolella aktiivisempi, miehelle riittää kerran kaksi kuussa (ihan helvetin harvoin siis).
Mies vetälee mieluummin pizzaa tai suklaata, kuin minua.
Minä taas voin vetää niitä, jos ja kun en muuta saa.
Mies kaipaa läheisyyttä, sanoja, puhumista ja jatkuvaa yhdessäoloa, minä kaipaan hiljaisuutta, omaa rauhaa ja kavereita.

Ja lisäksi, minua ei jaksa hittojakaan kiinnostaa naisten lempivalitusaihe(?) ylhäälle jätetystä vessanpöntönkannesta. Kyllähän mä sen itsekin osaan alas laskea.
Ystäväni totesi tähän kerran, että siinä vaiheessa minustakin löytyy tuo valitusmoodi, kun ensimmäisen kerran istahdan kylmälle posliinille vahingossa.
No eipä löytynyt, sillä se kerta sattui tuossa muutama viikko sitten. Oma moka, mitäs en huomannut asiaa.
Ja jos minä vaatisin laskemaan kannet aina alas, niin kyllähän mieskin joutuisi ne sitten nostamaan ja toisaalta sama riski miehellä on sille kylmälle posliinille istahtaa jos kansi on hänen jäljiltää ylhäällä.
Joten tässä asiassa meillä saa kyllä kukin mennä tyylillään (ja poikalapsen äitinä tuntuu siltä että lapsenkin kannalta on helpompaa jos kannet on valmiiksi ylhäällä, ei pääse sattumaan niin usein vahinkoja kovan hädän keskellä kun ei tarvi kansien kanssa tapella)

Loma alkaa riidalla

Pääsiäinen oli ja meni ja kieltämättä "loma" tuli kyllä tarpeeseen. Ja kyllä, minulla oli ihan omaakin lomaa, sillä lapsi vietiin torstaina tukiperheeseen ja haettiin kotiin launtaina. Mahtavaa.
Pääsiäisen/lapsivapaan vietto ei tosin meillä tietenkään alkanut aivan ongelmitta.
Olin itse kotiutunut töistä hieman normaalia aiemmin ja sovimme että minä käytän koirat ja mies hakee lapsen tarhasta. Edellisenä iltana olin muistuttanut miestä tavaroista, jotka ehdottomasti täytyy ottaa tarhasta mukaan ja kymmenen minuuttia ennen kuin hän oli tarhalla, laitoin vielä tekstarilla varmistuksen menemään "muista tumput" ja muut, mutta tumput ensisijaisesti.

Puoli viiden maissa lapsi ja mies kotiutuvat tarhasta, lapsi yltä päältä kurassa. Mies heilauttaa joitain vaatteita naamani edessä samalla kun riisun lasta, sanoen pesevänsä ne pikapesulla jotta saadaan ne lapselle mukaan. Laitan lapselle ruokaa ja sinkoan pakkaamaan lapsen tavaroita, jotta ruuan jälkeen ehdimme vielä hetken leikkiä ennen lähtöä. Vientiajaksi kun on sovittu n.puoli kuusi. Matka ei onneksi ole pitkä, vain muutama minuutti autolla.
Ulkovaatteita pakatessa kyselen mieheltä, missä ne rukkaset on, jotka pyysi muistamaan. Mies etsii tarhalaukusta, eteisen laatikoista, laatikon takaa, jne, tuloksetta. "En mä nähnyt niitä". Koska mies kuvittelee kyseisiä hanskoja jostain syystä aina kurarukkasiksi(mitä ne eivät todellakaan ole), niin varmistan vielä että kyse on niistä talvirukkasista joita hän aina kurahanskoiksi luulee. Ei sytytä kelloja. Räjähdän. "On se nyt niin vitun vaikeeta yhdet rukkaset muistaa ottaa mukaan, kun niistä on erikseen muistutettu ainakin kolme kertaa"
Selitykseksi saan, että hän on mies ja ajatustoiminta häiriintyi kun lapsi oli mennyt mukaan tavaroita hakemaan.

Tunnen muutenkin olevani kuin härkä jonka silmien edessä heilutetaan punaista vaatetta, sillä kotiin tulosta aikaa lähtöön on yhteensä alle tunti, missä ajassa lapsen pitäisi ehtiä syömään, minun pakkaamaan ja lisäksi meidän tulisi ehtiä leikkiä lapsen kanssa ennen hoitoon viemistä, jotta lapsi on paremmalla mielellä.
Kuitenkin sillä aikaa kun lapsi syö ja minä pakkaan, mies, sen sijaa että söisi myös(kun tiettävästi aikoo niin kuitenkin tehdä ennen lapsen vientiä) alkaa tiskaamaan, järjestelemään tavaroita paikalleen, etc(ja ei, minä en arvosta miestäni jalustalle siitä että hän ylipäänsä tiskaa sillä en kuulu niihin ihmisiin jotka jakavat käsityksen siitä että kaikki kotityöt kuuluvat vain naisen vastuulle).
Lopulta karjun että mies saa sitten painua vähän vauhdilla lähinpään kauppaa ostamaan uudet rukkaset, sillä viikonlopuksi on luvassa pakkasta ja lapsi tarvitsee kunnolliset käsineet ulos.
Kunnes.
istun lapsen kanssa lattialla pikkuautoilla leikkien. Mies tulee huoneen ovelle kertomaan että lähtee nyt sitten käymään siellä kaupassa..siinä kohtaa koen välähdyksen ja pienoisesti hymyillen utelen mieheltä, että mitä hän sinne pyykkikoneeseen tunkikaan. Voisivatko ne haloon nostattaneet rukkaset kenties olla juuri ne, mitkä hän laittoi ainoana pyykkinä koneeseen? Mies ei, uskomatonta kyllä, pystynyt muistamaan onko asia todellakin näin mutta asiaa tarkistettaessa ilmeni että näinhän se juuri ole.
Olin siis saanut totaalisen raivarin aivan aiheetta.
Onnekseni minulla on kuitenkin taito sysätä tämä(kin) kohtaus miehen syyksi; miten ihmeessä se ei heti muistanut että laittoi ne sinne pyykkikoneeseen?

PS. Aivan pientä ihmetystä ja pinnan kiristymistä aiheutti myös se, että mies kertoi muksun kurahaalareiden olevan rikki, toinen lahje on haljennut puolesta matkasta, mikä selitti hyvin miksi muksu oli kotiutuessaan hyvin, hyvin kurainen. Mutta. Tämä älykköjen älykkö oli tietenkin jättänyt tarhaan kyseiset rikkinäiset, roskiskamaa olevat kurikset. Jotenkin ei tullut mieleen että vittuako ne niillä siellä tekee.
Missionani onkin muistaa vielä tiistaiaamuna penkoa tarhassa rikkinäiset kurikset mukaan ja dumpata ne lähimpään roskikseen (etteivät tarhatädit saa supateltavaa siitä, kuinka ihmeessä äiti on jättänyt ne tarhaan, eikö se muka yhtään kato mitä muksulla on päällä)..

PPS. Älä koskaan delegoi lapsen tarhaan viemistä miehelle, jos tarhassa on vieraita, kuvauspäivä, etc.
Meillä kun mies vei muksun tarhaan isovanhempien päivänä, oli muksulle puettu ulkovaatteiden alle pelkät sukkahousut. Tai siis olihan sillä toki paidat päällä, mutta ei siis päällihousuja ollenkaan. Vaikka olin juuri edellisenä iltana näyttänyt miehelle (ja lapselle) valmiiksi esille ottamani vaatteet seuraavaksi päiväksi.

Tälläiseen pieneen perfektionismiin taipuvalle mutsille tuollainen on jotain aivan kauhean noloa. Tarha ollut isovanhempia täynnä ja meidän muksu on ollut siellä pelkillä sukkahousuilla. Siellä on sitten voineet mammat keskenään kauhistella eikö lapsella ole housuja lainkaan. Itkin krokotiilinkyyneliä vielä seuraavallakin viikolla aina asian mieleen tullessa.

Kesä(loma)

Kesäloma. Tuo odotettu ja kaivattu tauko arjesta.  Tai sitten ei. Nimittäin itse odotan kauhulla tulevaa kesää, kuten aikaisempinakin vuosina.
Kun taloudessa on yksi äärivilkas, temperamenttinen ja impulsiivinen kauhukakara, on lomailu aika kaukana. Ja sitä pitäisi vielä kuukausi jaksaa katsella yhtämittaa?! Ilman taukoja, edes pientä lepohetkeä. Jatkuvaa huomioimista 24/7. Ihanaa.
Olen vakaasti harkinnut raahaavani mukulan päiväkotiin edes muutamana lomapäivänä, jotta saisimme hetken hengähtää. Mutta eihän sitä hyvällä katsota, vanhemmat lomailee ja muksu on tarhassa. Kyllähän sillä lapsellakin on vapaaseen oikeus.
Niin on joo, mutta voisiko siitä oikeudesta tinkiä edes pariksi päiväksi?
Muuten meillä tarvitsee hoitoa koko perhe, yksilöterapiaa pienessä, pyöreässä ja pehmustetussa huoneessa.

Miten kukaan voi selvitä hengissä ja ennenkaikkea järjissään jos viettää kokonaisen kuukauden keskenään ylivilkkaan lapsen (ja miehen) kanssa, ilman hengähdystaukoja?

Lyhyestä virsi kaunis?

Vai miten se nyt meni?
Eilen illalla otin nimittäin puheenaiheeksi sen toisen lapsen.
Makoilimme sohvalla teeveetä katsellen ja jossain välissä siinä sitten vilahti vauva.
Minä siitä sitten kyselemään että milloinkas me tehdään toinen tollanen.
Mies urahti vastaukseksi jotakin epämääräistä ja minä sitten kyselemään, että niin, et sä nyt kunnolla siihen mun kysymykseen vastannut.
Mies kyseli, että mitenkäs se oli, poltitkos tuota apinaa odottaessasi, johon vastattuani sanoi että no, polttele nyt sitten vielä hetki ja sitten alat odottaan niin lopetat.
Häh?
Tässäks tää nyt oli? Vissiin sitten.
Tosin tällä tahdilla mikä meillä siellä makkarin puolella on, voi mennä kyllä hyvin pitkään ennen kuin mitään asian tiimoilta tapahtuu, mutta vihreää valoa nyt ilmeisesti kuitenkin sain.