Patoutunutta turhautumista

Olen turhautunut seksuaalisesti.
Kuten edellisestä kirjoituksestani käy ilmi, meillä ei peittoa heiluteta kuin kerran tai parhaassa tapauksessa kaksi. Siis ihan helvetin harvoin. Minun yksinasuva, sinkkuna viihtyvä äitinikin saa useammin miestä (älkäälä vain kysykö mistä ihmeestä minä sen tiedän).
Joko mies on väsynyt tai nälkäinen (tai tehtävälistalla on jotain muuta tärkeämpää).
Viimeaikaiset seikkailut makuuhuoneen puolella ovat rajoittuneet niihin harvoihin kertoihin, kun mies on keskellä yötä alkanut "lämmittelemään" minua-siis unissaan. Ja koska muuten ei tunnu heruvan, niin olinpa minä kuinka väsynyt tahansa, niin silloinhan sitä on otettava kun annetaan.

Tällä viikolla päätin, että tilanne saa luva muuttua enkä enää suostu keskellä yötä siihen että minut herätetään siksi kun mies kerrankin haluaa-edelleenkin siis unissaan (tai niin, kyllähän hän aina jossain vaiheessa havahtuu siihen mitä on tekemässä).
Ajoitukseni oli loistava. Muutama yö sitten heräsin miehen yrityksiin. Päätin jatkaa uniani ja leikkiä nukkuvaa vaikka se alkuun tuottikin hieman hankaluuksia.
Onnistuin kuitenkin ja lopulta mies luovutti.
Seuraavana päivänä sain "kuulla asiasta". Mies totesi, että "vähän vitutti kun et herännyt", olisi tehnyt mieli sanoa että kuule, mua vituttaa lähes joka päivä kun jään ilman. Tyydyin toteamaan puolihuumorilla että niin, on se kiva kun mies haluaa minua enää vain unissaan.-Syvä hiljaisuus, no comments.

Seuraavana yönä sama toistui, mutta taktiikkani vaihtui. Käänsin kylkeä, tönsin sitkeän miehen pois kimpustani ja ärähdin, että antaisi olla.
Seuraavana päivänä mies kyselee että muistanko edellisen yön. Tiuskaisin muistavani.
Mies ihmetteli äänensävyäni ja lopulta totesin saman kuin edellisellä keskustelukerralla, että mies haluaa minua enää ainoastaan öisin. Vastaukseksi sain että eihän se nyt pidä paikkaansa.
Eipä.
Minä en jumalauta edes muista, että milloin olisimme viimeksi harrastaneet seksiä niin, että se ei olisi tapahtunut kesken unien. Lapsiperheessä toki aikakin on aina hieman kortilla, mutta kun kyse ei ole siitäkään. Lapsi kuitenkin on joka 4 viikonloppu hoidossa perjantai-illasta sunnuntai päivään ja niinäkään viikonloppuina ei ole luoja ties kuinka pitkään aikaan tapahtunut mitään sen saralla.

Olen niin kyllästynyt torjutuksi tulemiseen enkä halua enää latistaa itsetuntoani enempää, että  enää en jaksa edes kovin usein yrittää miehen lähestymistä.
Aina tuntuu olevan huono hetki, joko väsyttää tai on nälkä. Lähelläni tulee kuuma, päällä/sivulla en voi maata koska painan (ja olen siis normaalipainoinen, toim.huom! vaikka voihan sitä silti "painaa") kosketus kutittaa/tuntuu epämiellyttävältä (ja kun kysyn että miten sitten voin koskettaa niin että se ei kutita, mies suuttuu), etc.
Muutamia kuukausia sitten jopa ihan keskustelimme asiasta ja kerroinkin että en jaksa edes yrittää, kun koen tulevani jatkuvasti torjutuksi. Mies vain tuumasi että häntä asia ei ole edes haitannut ja koitti kaikin keinoin lopettaa keskustelumme parisuhteemme tilasta tivaamalla että joko mennään syömään.

Miten tälläiseen tilanteeseen voi saada muutoksen? Vai onko asiaan vain sopeuduttava?
Minulle kyseessä on kuitenkin tietyllä tapaa iso asia ja pidemmän päälle omaan apuun turvautuminen turhauttaa kun parisuhteessa kuitenkin ollaan (mies ei ole sanojensa mukaan ikinä parisuhteessa joutunut/halunnut itse itseään hoidella)
Tämä kuitenkin on yksi iso syy huonoon mielialaani, joka tulee myös sitten mieheen purettua.