Mieheni on peliriippuvainen. On ollut jo vuosia. Vuosia ennen kuin edes olimme tavanneet. Asia selvisi minulle jo ennen seurustelun alkua, joten en ottanut sikaa säkissä. Tai niinhän sitä luulin.
Mieheni kertoi avoimesti ongelmista pelikoneiden kanssa. Nimenomaan kolikkopelien kanssa. Niiden, joita on joka nurkassa.
Hänellä oli ollut ja on edelleenkin rutkasti lainaa niistä johtuen. Onneksi summa pienenee kokoajan, ja nyt se on jo alle 15 tuhatta euroa, vaikka pirusti rahaa sekin on.
Hän kertoi, että kolikkopelien pelaaminen on nykyisin hallinnassa. Alussa en ymmärtänyt, että se on sama kuin alkoholisti sanoisi juomisen olevan hallinnassa. Tai narkomaani huumeiden käytön.
Pelaamista on monenlaista. On raaputusarpaa, lottoa, kenoa, viikkaria, nettipelejä, kasinoita, laivalla rulettipöytää, etc.
Mieheni koki-ja kokee edelleen, että hänen ainoa ongelmansa oli nimenomaan kolikkopelit.
Paskanmarjat!
Kyllä se ongelma on pelaaminen kokonaisuudessaan. Ei alkoholistikaan voi sanoa että ongelmia on vain viinan kanssa, ei oluen, noin niinkuin esimerkkinä.
Ja vaikka siihen pelaamiseen ei enää menisikään rahaa niin paljon kuin ennen, niin ei se sitä ongelmaa poista.
Nimittäin kyllä se minusta ongelmalta tuntuu, kun esimerkiksi lotto on muodostunut pakkomielteeksi.
Ensinnäkin sitä, milloin se tehdään, pitää suunnitella etukäteen, ettei se vahingossakaan jää tekemättä.
Kerrankin mies oli lähdössä laivalle (ja, historiallista kyllä) oli unohtanut lapun kotiin, niin sieltä sitten piti oikein soitella että voisinko sen ystävällisesti käydä tekemässä.
Loton/muun pelin, esim.Kenon, varjolla on hyvä ajella vaikkapa 5 tai 10 kilometria, että pääsee sen ihan varta vasten tekemään.
Tai sitten, "mä voisin käydä kioskilla hakemassa tupakkaa"-ja tupakanhakureissulta palatessa kädessä heiluu Keno-lappu. "Tuli nyt mieleen tuossa samalla tälläinenkin tehdä".
Niinpä niin. Itseäänhän tuo huijaa, sillä minä osasin sen aavistaa jo siinä vaiheessa kun kämpän kun kioski oli mainittu.
Puolison pelaaminen kuumentaa tunteita, ainakin meillä. Ja yleensä se olen minä, joka siinä savuaa.
Talvella olimme koirien ja lapsen kanssa lenkillä ja siinä sitten oli puhetta siitä että tarvitsen seuraavana päivänä kolikoita pysäköintiin.
Miespä sitten "ihan hyvää hyvyyttään" lupaili, että voi käydä kioskilla rikkomassa minulle rahaa, ettei minun sitten tarvitse aamulla kiireessä sitä tehdä.
Tokihan minä siinä vaiheessa arvasin, että kioskilta tullaan ulos vähintää Kenon kanssa, mutta ääneen en sitä sanonut. Toivoin vain parasta.
No, aikamme siinä paukkupakkasessa herraa odoteltuamme tämä sieltä tuleekin ja kuten arvata saattoi, pelannuthan se oli. Valitteli vielä kuinka oli kovasti jonoa ja oli ihan sitten vasta kioskille sisälle mennessä tullut mieleen että josko vähän pelaisi ettei tarvitse pelkkää rahaa rikkoa..
Siellä kioskissahan ei tietenkään ole niitä rahanvaihtokojeita ei..
No, minulla joka tapauksessa katkesi pinna ja sanoin suorat sanat miehelle siitä, kuinka perseestä on koittaa pelaaminen naamioida tuolla tavoin ja kuinka minä sen tiesin sillä sekunnilla kun ehdotti asiaa että pelaaminen sitä taas on mielessä. Ja annoin pitää kolikot itse. Vaihdan saatana ihan itse rahani.
Muutama viikko sitten miehellä oli matti kukkarossa ja tilipäivä vasta viikonlopun jälkeen.
Lotto oli kuitenkin tulossa ja sehän oli sitten tehtävä.
Ensin hän manasi minulle, kuinka veikkauksen pelejä ei voi maksaa luottokortilla.
Sen jälkeen sanoi, että nostaa luotolta sitten ihan käteistä rahaa 20 euroa, että voi loton tehdä.
Olenko ainoa, kenen mielestä on järjetöntä nostaa luotolta rahaa ja vielä maksaa siitä nostoprovisio, ennemmin kuin jättää loton tekemättä?
Huoh.
Onneksi luin kirjan nimeltä Rulettipäiväkirja.
Se kertoo peliriippuvaisen elämästä ja sen luettuani ymmärrän kyseistä riippuvuutta paremmin.
Mutta kyllä sitä vertaistukea silti kaipaisi muilta peliriippuvaisten puolisoilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti