Onnentyttö?

Elän ja olen elämäni ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä)  kertaa aikuisiällä vakavassa parisuhteessa.
Kun ottaa huomioon, että minulla kuitenkin on jo jälkikasvua, niin yhtälö tuntuu hieman nurinkuriselta.
Mutta elämä ei aina mene suunnitellusta, vaikka kuinka hienot taulukot exceliin olisikin rustannut.

Yhteenmuuton ja lapsen myötä arki on astunut parisuhteeseemme huomattavasti aikaisemmin, kuin lapsettomilla pariskunnilla.
Nyt muistelen lähinnä huvittuneena sitä alkuaikojen hehkutusta ja naiiviutta, kavereille hehkutusta.
Eräs ystäväni kaukoviisaasti totesikin minulle kun tohkeissani hehkutin kuinka i-ha-naa on kun voi miehen kanssa puhua aivan mistä tahansa, että nauti siitä kun voit, alussa puhutaan kaikesta, mutta suhteen vakiintuessa puhuminen lakkaa.

Ja niinhän siinä kävi.
Nykyisin keskustellaan lähinnä säästä, kauppalistasta, töiden sujumisesta ja kaikesta muusta arkisesta tyyliin "vessapaperi on loppu", sen alkuaikojen "kaiken" sijaan.
Alkuaikoina jaksoi koskea ja katsoa, puhua ja pussata.
Mikä pahinta, tuntuu että vika on minussa.
Olen hullu, kun en palvo maata mieheni jalkojen alla.
Kaikkien muiden silmissä mieheni hipoo täydellisyyttä.
Saan kuulla, kuinka saan olla onnekas kun olen noin hyvän miehen löytänyt.
Mieheni on ottanut lapseni omakseen, puhuu itsestään Apinamme isänä.
Siivoaa, pesee pyykkiä, tiskaa, avustettuna osaa jopa laittaa ruokaa.
Kertoo rakastavansa minua, pussailee, hakee läheisyyttä.

Mutta siinä se ongelman ydin onkin.
Mieheni hakee ja haluaa minulta niin paljon huomiota, että olen kyllästynyt sitä kokonaan antamaan.
Minä en saa juuri koskaan olla se, joka lähestyy, vaan kaiken huomion joudun "pakon edessä" antamaan.
Mies vaatii/ pyytää; anna pusu, anna käsi, tule halaamaan, aina.
Ja jos en tee kuten hän pyytää, alkaa joko tivaus mikä nyt on tai sitten mökötys, ei sitten.
Tai tivaus, rakastanko häntä edelleen, johon tulee toisinaan vastauttua turhautuneena että no kuule en rakasta!
Haluaisin itse olla se joka oma-aloitteisesti lähestyy ja pussaa, halaa, tms.

On aivan mielettömän ahdistavaa, kun mies on kuin pahainen kakara joka roikkuu housunlahkeessa kiinni huomiota hakien ja nappisilmillään tuijottaen. Enää puuttuu se vispaava häntä..
Ja miksi, oi miksi, ei mene jakeluun, että jos haluaa ottaa kädestä kiinni, niin senkun ottaa. Se tuntuisi paljon kivemmalta kuin se, että hän ojentaa kätensä minua kohti ja olettaa minun tarttuvan siihen. Ja kun en tartu, suuttuu.
Miten se voikin olla niin vaikeaa?

Ehkä hänellä on huono itsetunto ja hän vaatii vakuutteluja ja kehuja, mutta minä en yksinkertaisesti jaksa ammentaa itsestäni kaikille muille, niin että itselleni ei jää mitään.

Toisinaan tuntuu siltä, että parempi olisi olla kahdestaan lapsen kanssa.
Voiko tälläisestä suhteesta tulla mitään?
Mutta sitten muistan sen joskus lukemani lauseen; rakastaminen on tahtotila ja totean hiljaa mielessäni että tuskin se vaihtamalla paranisi.
Onhan meillä hyvätkin hetkemme ja mukavaa yhdessä.

Ja se jos mikä minua jaksaa aina vain kummastuttaa ja turhauttaa, että vaikka mies on erittäin hellyyden-ja läheisyydenkipeä, niin sänkyhommiin ei kuitenkaan kiinnostusta riitä.
Minä yritän räpytellä kauniisti silmiä, flirttailla ja kaikilla muilla tavoin viestittää että voisikos olla jotain vipinää, niin ei. Joko mies on väsynyt, haluaa kahvia, tupakkaa tai tehdä jotain muuta kuin sitä.
Ehkäpä siinäkin on syynsä minun viilentymiseeni, minä kun olen aiemmin ollut sillä saralla hyvinkin aktiivinen, mutta kun toinen vain kääntää kylkeä ja kuorsaa ja haluaa minua ainoastaan unissaan, niin eipä sitä sitten viitsi edes yrittää.

Kohtalotovereita?