Roolit nurinkurin

Lueskelinpa tuossa tauolla päivän Iltalehteä, jossa oli juttua parisuhteiden yleisistä riidanaiheista ja siitä kuinka asiat voisi käsitellä paremmin, etc.
Juttua lukiessani koin pienoisen järkytyksen, minä käyttäydyn lehden jutun perusteella miehen tavoin, kun taas mieheni on meillä se nainen!
Eräskin esimerkki oli kuin suoraan elämästämme; Nainen tilittää miehelle työpaikkansa huonoa ilmapiiriä, tms ja mies alkaa heti keksimään siihen konkreettisiä parannusehdotuksia, kun nainen vain toivoisi toisen kuuntelevan ja ymmärtävän, sanovan että kaikki kyllä järjestyy. Lopulta nainen suuttuu miehelle, joka ei ymmärrä vaan antaa kokoajan neuvoja. Jotenkin noin se juttu meni.
Meillähän tämä menee siis niin, että mies on se joka asiasta valittaa ja puhuu ja minä perkele en osaa pitää suutani kiinni ja vain ymmärtää, vaan heitän ehdotuksia ehdotusten perään ja liputan työpaikanvaihdoksen puolesta. Jatkossa koitan pitää suuni kiinni.

Miehisyyttäni tukee myös se, että minä olen meistä se, joka on "aikuisviihteen" puolella aktiivisempi, miehelle riittää kerran kaksi kuussa (ihan helvetin harvoin siis).
Mies vetälee mieluummin pizzaa tai suklaata, kuin minua.
Minä taas voin vetää niitä, jos ja kun en muuta saa.
Mies kaipaa läheisyyttä, sanoja, puhumista ja jatkuvaa yhdessäoloa, minä kaipaan hiljaisuutta, omaa rauhaa ja kavereita.

Ja lisäksi, minua ei jaksa hittojakaan kiinnostaa naisten lempivalitusaihe(?) ylhäälle jätetystä vessanpöntönkannesta. Kyllähän mä sen itsekin osaan alas laskea.
Ystäväni totesi tähän kerran, että siinä vaiheessa minustakin löytyy tuo valitusmoodi, kun ensimmäisen kerran istahdan kylmälle posliinille vahingossa.
No eipä löytynyt, sillä se kerta sattui tuossa muutama viikko sitten. Oma moka, mitäs en huomannut asiaa.
Ja jos minä vaatisin laskemaan kannet aina alas, niin kyllähän mieskin joutuisi ne sitten nostamaan ja toisaalta sama riski miehellä on sille kylmälle posliinille istahtaa jos kansi on hänen jäljiltää ylhäällä.
Joten tässä asiassa meillä saa kyllä kukin mennä tyylillään (ja poikalapsen äitinä tuntuu siltä että lapsenkin kannalta on helpompaa jos kannet on valmiiksi ylhäällä, ei pääse sattumaan niin usein vahinkoja kovan hädän keskellä kun ei tarvi kansien kanssa tapella)

Loma alkaa riidalla

Pääsiäinen oli ja meni ja kieltämättä "loma" tuli kyllä tarpeeseen. Ja kyllä, minulla oli ihan omaakin lomaa, sillä lapsi vietiin torstaina tukiperheeseen ja haettiin kotiin launtaina. Mahtavaa.
Pääsiäisen/lapsivapaan vietto ei tosin meillä tietenkään alkanut aivan ongelmitta.
Olin itse kotiutunut töistä hieman normaalia aiemmin ja sovimme että minä käytän koirat ja mies hakee lapsen tarhasta. Edellisenä iltana olin muistuttanut miestä tavaroista, jotka ehdottomasti täytyy ottaa tarhasta mukaan ja kymmenen minuuttia ennen kuin hän oli tarhalla, laitoin vielä tekstarilla varmistuksen menemään "muista tumput" ja muut, mutta tumput ensisijaisesti.

Puoli viiden maissa lapsi ja mies kotiutuvat tarhasta, lapsi yltä päältä kurassa. Mies heilauttaa joitain vaatteita naamani edessä samalla kun riisun lasta, sanoen pesevänsä ne pikapesulla jotta saadaan ne lapselle mukaan. Laitan lapselle ruokaa ja sinkoan pakkaamaan lapsen tavaroita, jotta ruuan jälkeen ehdimme vielä hetken leikkiä ennen lähtöä. Vientiajaksi kun on sovittu n.puoli kuusi. Matka ei onneksi ole pitkä, vain muutama minuutti autolla.
Ulkovaatteita pakatessa kyselen mieheltä, missä ne rukkaset on, jotka pyysi muistamaan. Mies etsii tarhalaukusta, eteisen laatikoista, laatikon takaa, jne, tuloksetta. "En mä nähnyt niitä". Koska mies kuvittelee kyseisiä hanskoja jostain syystä aina kurarukkasiksi(mitä ne eivät todellakaan ole), niin varmistan vielä että kyse on niistä talvirukkasista joita hän aina kurahanskoiksi luulee. Ei sytytä kelloja. Räjähdän. "On se nyt niin vitun vaikeeta yhdet rukkaset muistaa ottaa mukaan, kun niistä on erikseen muistutettu ainakin kolme kertaa"
Selitykseksi saan, että hän on mies ja ajatustoiminta häiriintyi kun lapsi oli mennyt mukaan tavaroita hakemaan.

Tunnen muutenkin olevani kuin härkä jonka silmien edessä heilutetaan punaista vaatetta, sillä kotiin tulosta aikaa lähtöön on yhteensä alle tunti, missä ajassa lapsen pitäisi ehtiä syömään, minun pakkaamaan ja lisäksi meidän tulisi ehtiä leikkiä lapsen kanssa ennen hoitoon viemistä, jotta lapsi on paremmalla mielellä.
Kuitenkin sillä aikaa kun lapsi syö ja minä pakkaan, mies, sen sijaa että söisi myös(kun tiettävästi aikoo niin kuitenkin tehdä ennen lapsen vientiä) alkaa tiskaamaan, järjestelemään tavaroita paikalleen, etc(ja ei, minä en arvosta miestäni jalustalle siitä että hän ylipäänsä tiskaa sillä en kuulu niihin ihmisiin jotka jakavat käsityksen siitä että kaikki kotityöt kuuluvat vain naisen vastuulle).
Lopulta karjun että mies saa sitten painua vähän vauhdilla lähinpään kauppaa ostamaan uudet rukkaset, sillä viikonlopuksi on luvassa pakkasta ja lapsi tarvitsee kunnolliset käsineet ulos.
Kunnes.
istun lapsen kanssa lattialla pikkuautoilla leikkien. Mies tulee huoneen ovelle kertomaan että lähtee nyt sitten käymään siellä kaupassa..siinä kohtaa koen välähdyksen ja pienoisesti hymyillen utelen mieheltä, että mitä hän sinne pyykkikoneeseen tunkikaan. Voisivatko ne haloon nostattaneet rukkaset kenties olla juuri ne, mitkä hän laittoi ainoana pyykkinä koneeseen? Mies ei, uskomatonta kyllä, pystynyt muistamaan onko asia todellakin näin mutta asiaa tarkistettaessa ilmeni että näinhän se juuri ole.
Olin siis saanut totaalisen raivarin aivan aiheetta.
Onnekseni minulla on kuitenkin taito sysätä tämä(kin) kohtaus miehen syyksi; miten ihmeessä se ei heti muistanut että laittoi ne sinne pyykkikoneeseen?

PS. Aivan pientä ihmetystä ja pinnan kiristymistä aiheutti myös se, että mies kertoi muksun kurahaalareiden olevan rikki, toinen lahje on haljennut puolesta matkasta, mikä selitti hyvin miksi muksu oli kotiutuessaan hyvin, hyvin kurainen. Mutta. Tämä älykköjen älykkö oli tietenkin jättänyt tarhaan kyseiset rikkinäiset, roskiskamaa olevat kurikset. Jotenkin ei tullut mieleen että vittuako ne niillä siellä tekee.
Missionani onkin muistaa vielä tiistaiaamuna penkoa tarhassa rikkinäiset kurikset mukaan ja dumpata ne lähimpään roskikseen (etteivät tarhatädit saa supateltavaa siitä, kuinka ihmeessä äiti on jättänyt ne tarhaan, eikö se muka yhtään kato mitä muksulla on päällä)..

PPS. Älä koskaan delegoi lapsen tarhaan viemistä miehelle, jos tarhassa on vieraita, kuvauspäivä, etc.
Meillä kun mies vei muksun tarhaan isovanhempien päivänä, oli muksulle puettu ulkovaatteiden alle pelkät sukkahousut. Tai siis olihan sillä toki paidat päällä, mutta ei siis päällihousuja ollenkaan. Vaikka olin juuri edellisenä iltana näyttänyt miehelle (ja lapselle) valmiiksi esille ottamani vaatteet seuraavaksi päiväksi.

Tälläiseen pieneen perfektionismiin taipuvalle mutsille tuollainen on jotain aivan kauhean noloa. Tarha ollut isovanhempia täynnä ja meidän muksu on ollut siellä pelkillä sukkahousuilla. Siellä on sitten voineet mammat keskenään kauhistella eikö lapsella ole housuja lainkaan. Itkin krokotiilinkyyneliä vielä seuraavallakin viikolla aina asian mieleen tullessa.

Kesä(loma)

Kesäloma. Tuo odotettu ja kaivattu tauko arjesta.  Tai sitten ei. Nimittäin itse odotan kauhulla tulevaa kesää, kuten aikaisempinakin vuosina.
Kun taloudessa on yksi äärivilkas, temperamenttinen ja impulsiivinen kauhukakara, on lomailu aika kaukana. Ja sitä pitäisi vielä kuukausi jaksaa katsella yhtämittaa?! Ilman taukoja, edes pientä lepohetkeä. Jatkuvaa huomioimista 24/7. Ihanaa.
Olen vakaasti harkinnut raahaavani mukulan päiväkotiin edes muutamana lomapäivänä, jotta saisimme hetken hengähtää. Mutta eihän sitä hyvällä katsota, vanhemmat lomailee ja muksu on tarhassa. Kyllähän sillä lapsellakin on vapaaseen oikeus.
Niin on joo, mutta voisiko siitä oikeudesta tinkiä edes pariksi päiväksi?
Muuten meillä tarvitsee hoitoa koko perhe, yksilöterapiaa pienessä, pyöreässä ja pehmustetussa huoneessa.

Miten kukaan voi selvitä hengissä ja ennenkaikkea järjissään jos viettää kokonaisen kuukauden keskenään ylivilkkaan lapsen (ja miehen) kanssa, ilman hengähdystaukoja?

Lyhyestä virsi kaunis?

Vai miten se nyt meni?
Eilen illalla otin nimittäin puheenaiheeksi sen toisen lapsen.
Makoilimme sohvalla teeveetä katsellen ja jossain välissä siinä sitten vilahti vauva.
Minä siitä sitten kyselemään että milloinkas me tehdään toinen tollanen.
Mies urahti vastaukseksi jotakin epämääräistä ja minä sitten kyselemään, että niin, et sä nyt kunnolla siihen mun kysymykseen vastannut.
Mies kyseli, että mitenkäs se oli, poltitkos tuota apinaa odottaessasi, johon vastattuani sanoi että no, polttele nyt sitten vielä hetki ja sitten alat odottaan niin lopetat.
Häh?
Tässäks tää nyt oli? Vissiin sitten.
Tosin tällä tahdilla mikä meillä siellä makkarin puolella on, voi mennä kyllä hyvin pitkään ennen kuin mitään asian tiimoilta tapahtuu, mutta vihreää valoa nyt ilmeisesti kuitenkin sain.

Diagnoosi vai ei?

Olemme päässeet apinan kanssa lastenpsykiatriselle, toisin sanoen sieltä käydään meillä kotona juttelemassa ja katselemassa tilannetta, tarhassa käytiin katsomassa kuinka siellä menee ja lisäksi on sairaalalla muutamia käyntejä, nimittäin minulla. Lisäksi tapaamme mm.psykologin hoitopalaverissa keväällä.
Vaikka tämä on juuri sitä mitä olen toivonut, niin silti tilanne pelottaa.

Entä jos lapsellani diagnosoidaan adhd? Kuinka se vaikuttaa tulevaisuuteen, sekä meidän että lapsen?
Olenko minä jotenkin "syyllinen" siihen? Kuinka ulkopuoliset suhtautuvat lapseen sen jälkeen?
Adhd kun tuntuu nykyisin olevan muoti-ilmiö, mutta silti hyvin leimaava diagnoosi. Itselle siitä tulee ensimmäisenä mieleen duracell-pupu (sellainenhan meiltäkin löytyy).

Toisaalta se olisi taas itselle helpottava tieto. Olisi oikeasti syy/selitys siihen, että elämä lapsen kanssa on usein hyvin rankkaa ja hankalaa.
Ei tarvitsisi miettiä onko itsessä vain jotain vikaa, vai miksi hommat ei toimi niinkuin pitäisi, saisi itse itseltään synninpäästön.

Olisi mukavaa saada vertaistukea ja kuulla muiden (yli)vilkkaiden lasten vanhempien mielipiteitä asiasta.
Ps.Sain hyvää perspektiiviä arkeemme kun kerroin työkaverilleni tilanteestamme; Hän ilmoitti että kyllä hänenkin lapsenlapsensa saa pari kertaa viikossa kunnon raivarit.
Minä kun juuri eilen kerroin lasten psyk.sairaanhoitajalle, että meillä keskiviikko oli peruspäivä, ei ollut kuin viidet raivarit.
Ja siis, lapsihan haettiin tarhasta siinä puoli viiden aikaan ja laitettiin sänkyyn n.klo 20. Että siis kolmessa ja puolessa tunnissa.

Monsteri

Lapseni on monsteri, pikkukriminaali ja kauhukakara pahimmasta päästä.
Sunnuntaina olimme "rauhallisella", seesteisellä lenkillä miehen, koirien ja tämän pikkumonsterin kanssa.
Pikkumonsteri pyöräili hieman edellämme, kunnes alamäessä lähti kiihdyttämään hurjaan vauhtiin noteeraamatta mitenkään pysähtymiskäskyjäni.
Hän ylitti suojatien täydellä vauhdilla, jatkoi matkaa muutamia satoja metrejä, pysähtyi muutamiksi sekunneiksi katsomaan kuinka juoksen hiki päässä perässä karjuen samalla keuhkojen täydeltä häntä odottamaan.
Sitten tämä pikkumonsteri kiihdytti taas vauhtinsa hetkessä nollasta sataan, kadoten hetken päästä näkyvistä mennen suoraan kohti edessä siintävää liikenneympyrää.
Rinnassa pisti pelon lisäksi jo muutenkin kun koitin kirittää askelia entisestään, mutta liikenneympyrää ennen oleva suojatie oli tyhjä siihen päästessä. Monsteriin en vieläkään saanut näköyhteyttä, ennen kuin tien ylitettyäni ja mutkan kohdalle päästyäni havaitsin hänet pysähtyneenä kotimme lähistölle.
Ihme tapahtui ja muksu tuli luokse.
Huusin keuhkot suorana ja ilmoitin, että pyörä lähtee oitis takavarikkoon ja käskytin muksun taluttamaan pyörän loppumatkan kotiin.
Kotipihassa tämä teki vielä katoamistempun, puikahtamalla nurkan taakse ja siitä salamana rappukäytävään piiloon.

Kotona manasin, että jos kakara osaisi suinkin kirjoittaa, niin tämä olisi saanut tehtäväksi kirjoittaa vähintään sata kertaa että "ylitän aina suojatien aikuisen kanssa". Koska kirjoitustaitoa ei ole, asian sai ajaa kyseisen lauseen toistelu 10 kertaa. Jos oppi menisi edes hieman päähän.

Maanantaina vuorossa oli sitten mm. striptease show-4-vuotiaan tapaan.
Tarhasta haettaessa mm. riisui itsensä teepaitasilleen, viskasi takin ja muut kuteet aidan yli ja pinkoi portista karkuun tarhatädin koittaessa huutaa että tämä ei saa poistua portista yksin.
Lisäksi sain nyrkistä naamaani kun kotona koitin keskustella hänen kanssaan.

Tiistaina tarhasta kerrottiin kriminaalini koittaneen ryövätä tarhan retkikassan. Saalis oli ollut jo taskussa, mutta epäilyttävä käytös ja äkkirikastuminen olivat herättäneet tarhatätien epäilykset ja näin oli kriminaalinalku tällä kertaa jäänyt kiinni.
Onneksi.

Kyllä äiti voi olla taas pojastaan ylpeä. Oi että.
Miksi minusta tuntuu siltä että oma lapsi on aina se, joka on pahanteossa?

Vanhuus ei tule yksin

Olen tulossa vanhaksi. Siis tarkoitan, oikeasti vanhaksi. Olen huomannut sen seuraavista asioista:

1. Säästän ja pesen tyhjentyneet margariinirasiat, jotta voin käyttää niitä myöhemmin pakastusrasioina (ennen olen naureskellut niille ihmisille, jotka toimivat näin)
2. Säästän ja pesen myös pilttipurkit. Samasta syystä kuin kohdassa 1.
3. Katsellessani nykyteinien menoa, en voi olla puistelematta päätäni ja toteamatta; ei meidän nuoruudessa (itse olen ollut kuitenkin vielä pahempi, vaikka sen haluaisin toisinaan unohtaa..)
4. Olen luopunut kaikista paidoista, jotka jättävät vatsaa näkyviin sentinkin
5. Kylmällä säällä hautaudun pipon, kaulaliinan ja talvitakin uumeniin piittaamatta pätkääkään miltä näytän. Aivan sama, kunhan on lämmin.
6. Olen alkanut seuraamaan uutisia, en pelkästään kotimaan, vaan myös ulkomaiden
7. Kuulun taloyhtiön hallitukseen
8. Voin käydä ulkona ja kaupassa ilman meikkiä, enkä aina jaksa tarkistaa peilistä miltä näytän
9. Olen alkanut pukeutumaan kotona farkkujen sijaan "olohousuihin"-aivan järkyttävää